Pesä pienoinen

Kuvassa on oravanpesä. Kuva on tekotaiteellinen; todellisuudessa se on vain huolimattomasti otettu eli tärähtänyt. Orava jota väijyin ehti juuri pujahtaa sisään ja paiskata oven kiinni.

Pesä on kuusessa 1,2 metrin päässä seinästäni. Väitän että kysymys on ideologinen. Toisten mielestä puita ei saisi olla noin lähellä taloa. Minusta taloja ei saisi olla noin lähellä puita.

Joku aivan mainio ihminen oli keskittynyt entisten kansakoulun laulujen ylläpitämiseen. Ymmärsin että hän kiertelee kouluissa etenkin kotipuolessaan ja johtaa yhteislaulua. Joka tapauksessa Ylen sunnuntainen puhelintoiveohjelma taisi osua muitakin kuin minua arkaan kohtaan.

Helähtelevä pienen lapsen ääni. ”Kas kuusen latvassa oksienalla on pesä pienoinen oravalla…”

Poistuin tietokoneen ääreen, kun poikasopraano lauloi ”Lehti puusta variseepi, päivä yötä pakenee…” En julkea kysyä, mutta arvelen äitini maininneen, että tuota laulua en kestänyt itkemättä kuulla pikkuisena. Äiti varmaan purskahtaisi epätoivon itkuun, jo myöntäisin, etten kestä edelleenkään. Mutta ajatelkaa nyt! Minä pieni paimenpoika lentohon en pääsekään. Tänne, tänne jäädä täytyy syksyhyn ja ikävään.

Miksi Finnair ei tee mitään paimenpojan hyväksi! Ai niin – onhan siellä lakko.

Hankin lystikseni kirjan ”120 kitaralaulua”. Jossain on tallellakin ”101 kitaralaulua, 102. 103 jne.” Olin pienenä ahne lauluille, vaikkei minusta ole koskaan ollut sellaisia esittämään. Erikoisen ahne olen laulukirjoille. Nämä ilmestyivät kauan ennen Fazerin toivelaulukirjoja, ja melodiaa tukivat vain kitaran sointumerkit. Aikaansaapa kykenee ehkä ponnistamaan niidenkin avulla pianon ääressä.

Tähän uuteen niteeseen on kuorittu kermaa puolen vuosisadan takaisista. Niinpä se on melkein samanlainen kulttuurihistoriallinen sielunmaisema kuin kansakoulun laulukirjat.

Lastenlauluista eräät rakkaimmat ovat sairaiden aivojen tuotetta. Esimerkiksi se juttu kissanpojasta ja hiirestä kilpasilla. Paha saa palkkansa. Hiiri, joka hupsu kovin on, ahne rinkelille, kohtaa tuhon kissan kyltymättömissä hampaissa. Vanhat kitaralaulut – nimi viittaa siis vain sointumerkkeihin, koska laulut ovat ajankohdan suosikkeja – kertovat sen, minkä tiesimmekin. Ihmisten kevyen narkoosin himo ja valheellisen kiillon kaipuu oli vielä ilmeisempää ennen kuin nyt.

Romantiikka on kuva juttu. ”Merimies ja tähti” kuulostaa hyvältä. Sellaista laulua ei ole, jonka nimi olisi ”Merimies ja täti”. ”Kuubalaista serenadia” en ole ymmärtänyt koskaan, paitsi että se on hyvin taitavasti tehty sanoitus ja sävel ja tekijä on jaarituskirjailija Tauno Koskelan nuorena kuollut veli Unto. Ehkä sisältö on, että sitä on oltu Kuubassakin ja sitten tultu sieltä pois. Wikipedia sanoo ikävästi, että tämän Kailaan ja Sarkian henkilökohtaisen ystävän kuolinsyy oli syfiliksen aiheuttama keuhkokuume. Kailaan ja Sarkian ystävyys tuo mieleen ajatuksia, joista en tee tiliä.

Kansakoululauluissa olivat aina mukana Nortamon kielellisesti käsittämättömät palokuntalaisten veisut ja sellaiset. Niitä sitten yritettiin aivan vieraalla murrealueella jäljitellä. Luullakseni ne päätyivät laulukirjoihin siksi, että Raumalla oli miesseminaari ja siellä hyvä musiikin opetus. Raumalaisen suuren nimen sijoittaminen valikoimaan oli ehkä eräänlaista kiinteistönvuokraa. Tosin en muista, missä seminaareissa Ikonen, Parviainen ja nämä muut hirmut toimivat. Raumalla ainakin oli mieskuorolauluistaan kuuluisa Törnudd.

On sanottu, että kansakoulu tuhosi nuoria ihmisiä laulattamalla väkisin toistaitoisia. Voi se olla niinkin. Toisaalta laulaminen sinänsä on outoa toimintaa. Ei ole helppo keksiä mitään turhempaa. Vasta nyt fMRI:n ja muiden edistyneiden aivokuvantamisen laitteiden avulla olemme saaneet tietää, että vanha aavistelu pitää kuin pitääkin paikkansa. Laulaminen on syvimmin inhimillistä toimintaa. Tosin valaatkin laulavat ja linnut tietysti.

Mutta katsokaa vanhainkodin lauluhetken aikana ihmisiä. Ilmeet syttyvät dementikkojen kasvoille. Mieleen nousevat tunteet, joille ei enää ole sanoja. Katsokaa yksivuotiaita ja kaksivuotiaita, jotka mieltyvät lauluun. Heidän silmistään näkee, miten ravisteleva kokemus se on. Eikä siitä toivu koskaan.

Laulu kotoisilta mailta, kotimaasta, nuoruudesta on todellinen matkustusasiakirja lähelle toisia ihmisiä. Ja puhe on koululauluista, lastenlauluista, kansanlauluista ja tietenkin isänmaallisista lauluista ja virsistä. Niiden tosi merkitys on viisauden tuolla puolen.

Tässä mielessä näissä kirjoituksissa usein hehkutetut passiot ja kantaatit. liedit ja chansonit ovat vain erikoisuuksia. Myös Ukko Nooa on oikein hyvä, eikä senkään tarvitse mennä nuotilleen. Muistelen olleeni paikalla, kun vauvaa nukutettiin iki-ihanalla laululla ”Rannalla rommia ryypättiin ja pullot lyötiin rikki”. Hiukan epäilen, että laulaja olin minä.

Hiljan kuulin taitavasta laulajattaresta, joka tarjoutuu laulamaan muotokuvia ihmisistä. Torjuin ajatuksen kiivaasti, koska se kuulosti heti erittäin mielenkiintoiselta ja mahdolliselta. Omani on a – gis – cis.