Chanson

Katsokaakin YouTubesta Jacques Brelin vanha esitys omasta chansonistaan eli laulustaan ”Amsterdam”. Siinä on englanninkielinen teksti mukana. Kuten ranskalaislaulelmissa perinteisesti tässäkin teksti on erittäin hyvä ja ymmärtämisen ja eläytymisen kannalta hyvin tarpeellinen. Juuri tässä asiassa chanson muistuttaa liediä. Sekä ranskan että saksan sana tarkoittavat vain laulua, mutta molemmille on kehittynyt erikoismerkitys. Saksalainen taidelaulu ei ole laulu ja säestys, vaan ihmisäänen ja pianon duetto, jossa kaksi solistia punoutuu yhteen.

Breliä ei tarvitse tietää edes nimeltä. Chansonin maailmasta ovat lipsahtaneet yleissivistyksen puolelle ehkä vain Edit Piaf, joka tosin esitti mielellään myös iskelmiä, ja Yves Montand, joka esitti kuolleiden lehtien ohella paljon muutakin.

Jos tulee tarve tutkia asiaa, huomaatte pian vaikkapa Wikipediasta ja Spotifystä, että ranskalainen chanson elää ja voi hyvin. Ajankohtaisista nimistä nyt hassun romaaninsa (”Päivien kuohu”) ja siihen liittyvän uutuuselokuvan vuoksi mieleen paalutettu Boris Vian tuli keksineeksi ”protestilaulun”, jota Dylan ja Donovan sitten jatkoivat amerikoissa. Vianin ”Aseistakieltäytyjä” (Le Déserteur) aiheutti kovan aivokalvon alaisia verenpurkaumia 1950-luvun Ranskan poliittiselle ja sotilaalliselle johdolle.

Kun olen itsekin ängennyt tälle alalle ja suomentamiani chansoneita on levyillä, saan varmaan sanoa, ettei kääntäminen yleensä onnistu. Suomessa otettiin alkujaankin reaalipoliittinen asenne. Tuo aseistakieltäytyjä muuttui suomeksi sirkukseksi, joka pyörii torilla, ja esimerkiksi ”Kuollet lehdet”, jonka sanat oli kirjoittanut syystä erittäin kuuluisa runoilija ja skenaristi Jacques Prévert, runneltiin täysin tunnistamattomaksi.

”Muistathan, Barbara, ethän unohda, siis viisas onnellinen sade, kasvosi onnelliset, onnellinen kaupunki, kun satoi merellä ja rannassa ja valtamerilaivalla. Oi, Barbara! On sota törkeää, en tiedä, mihin päädyit siinä rautaterässateessa ja verisateessa, ja mies joka sulki sinut syliinsä ja rakasti, on kuollut, kadonnut – vai vielä hengissä? Voi, Barbara – taas sataa Brestissä kuin aina ennenkin, vain eri tavalla. Nyt sade pyyhkii merta ja on niin surkeaa ja ankeaa. Ei se ole myrskykään, ei rautaa, terästä, vain pilvet paisuvat kuin koirat, kuolevat ja ajelehtivat pois Brestin rannasta ja mätänevät, kun poissa on Brest, josta ei mitään jää.”

Toivelaulukirjan kamala suomennos hukkaa senkin, että laulun minä näkee vain sateeseen juoksevan naisen ja miehen, joka sanoo yhden sanan, ”Barbara”, ja tilanne on ohi. Laulu on muisto: ainakin tuon hetken kaksi ihmistä tunsi onnea, ja minä näin sen.

Kirjamessuilla eilen laulahti itse Agit-Prop. Toisin kuin muutoin oli tapana, he lauloivat silloin ja nyt puhtaasti ja hyvin. Ajattelin jättää aikakirjoihin vastalauseen ja merkinnän vasemmistolaisesta laululiikkeestä, jonka yhteydessä puhutaan nykyisin stalinisteista, vaikka joukossa olit todellisuudessa runsaasti ihmisiä, jotka eivät olleet kuulleet edes puhuttavan tällaisesta stalinista tai jostain ihme leninistä.

”Kenen joukoissa seisoo”, oli ajankohtaisempi kysymys. Laululiikkeen nuorissa naisissa oli paljonkin sellaisia, joiden sukupuolimoraali oli ilahduttavan holtiton, kiitos ehkäisyn ja sp-tautien väliaikaiseksi osoittautuneen katoamisen rannoiltamme. Eikä feminismiä ollut vielä keksitty. Syystä tai toisesta naisaate sai meillä julkisuutta opiskelijoiden kummallisen vuoden 1968 tapahtumien yhteydessä. Silloin katukuvaan ilmestyivät siveellisen näköiset naiset, mitä eräissä piireissä pahoiteltiin.

Tämä puhdasotsaisuus jäi ikävästi poliittisen laulun perinteeksi. Oikea brechtiläinen maailma oli ollut isojen ja pienten roistojen ja hupsujen lumppujen tannerta. Merirosvo-Jenny ja Surabaya-Johnnyn haikea ystävätär olivat uransa huipulle tiskatessaan neljännen luokan räkälöissä, ja ”Kerjäläisoopperan” nimikin kertoo kaiken tarpeellisen.

Chanson on hovihutsujen ja rehellisten prostituoitujen perinteestä sulautunutta musiikkia, joka alkoi kukoistaa erittäin huonomaineisissa huoneistoissa Montmartrella ja Montparnassella 1800-luvun lopulla. Kiinnostunut lukija palauttanee mieleen tai etsinee käsiinsä ranskalaisen huippuelokuva, joka yleensä aina unohtuu listoilta, Jacques Beckerin ”Rakastajatar” (La Casque d’or – siis kultakypärä), Simone Signoret ja Serge Reggiani, 1952).  – Kaikki elokuvan nähneet muistavat sen veitsitappelun, tuomion ja giljotiinilla teloittamisen vuoksi. Se jää mieleen myös siksi, että äärimmäisen hienot taiteilijat ikään kuin huokaavat, ”c’est la vie”, sellaista on elämä, ja sellaista kuolema. Entä sitten – jos saa ensin tanssia haitarin säestyksellä. Puistontapaisessa duunarien tanssilavalla soi ”java”, pariisilaisvalssi. ”Musette” eli tuo erikoinen tanssin tapa taisi olla suosittu jo keskiajalla. Uutta elämää sille toi italialainen keksintö, harmonikka. Ranskalaiset päätyivät pianoharmonikkaan ja perinteen peruslaulu on Piafin ”L’accordéoniste”. Senkin olen kumma kyllä suomentanut ja ainakin taannoin se oli Spotifyssä Saijonmaan esittämänä.

Tuohon lauluun liittyy chansonin tunnuspiirre, erittäin vahva aistillisuus. Naisista Juliette Greco ja miehistä Montand olivat kumpikin tahollaan myös tässä asiassa huippuja. Greco alkaa olla vanha kuin taivas. Hänen monet hienot levynsä ovat erittäin eläviä. Montand, köyhä poika Italiasta, oppi kaiken lavaesiintymisessä tarvittavan, aluksi ystävättäreltään Piafilta. Myöhemmin hän meni Amerikkaan ja skotasi kättelyssä Marilynin. Arthur Miller pani pahakseen. Chansonin ja elokuvan hieno ja monisyinen yhteys henkilöityy juuri Montandiin, joka teki aivan uskomattomia rooleja. Päällimmäisenä tulee mieleen Resnais’n ”sota on loppunut” ja Costa-Gavrasin ”Tunnustus” (kuva) eli stalinismin sisäisten vainojen sisin Tshekkoslovakian kannalta nähtynä. Montand oli itse syntymäkommunisti, joka lopulta luopui tunnustuksestaan.

Mistä muuten johtunee, että suuret taiteilijat ovat niin usein luopioita? Ehkä se on tavallaan sama asia? Vähän sama kuin parhailla romaanikirjailijoilla. Heti kun esimerkiksi lukijat tai (kauhistuttavaa ajatella) arvostelijat alkavat hyväksyä maailmantapasi, muutat niitä. Jos joku sanoo, että olet oikeassa, vastaa että hän valehtelee. Ja polje jalkaa!