Vielä kerrastoista

Anteeksi sanojen vääntely. Ennen isät ostivat äideille joululahjaksi kerraston. Mainio sana. Lieneekö enää käytössä?

Elämäkerrastoista esitettiin jo viisaita kommentteja. Jätin erään tärkeän näkökulman tälle päivälle. Innoittajana oli Linkomiehen ohella Martti Turtolan eli sotilaselämäkertojen ykkösmiehen uusi Aladár Paasosen elämäkerta (Mannerheimin ristiriitainen upseeri).

Kannattaako lukea, jos elämäkerran kohteena on epämiellyttävä henkilö? Neuvoisin ylittämään tuon täysin perustellun ennakkoluulon ja katselemaan, mitä kirja todella pitää sisällään.

Juuri Linkomiehen kirja tulvii kirjoittajalle luonteenomaista korskeutta. Hän oli etevä mies ja vaati, että se otetaan huomioon. Tunne joitakin kauhutarinoita muun muassa simputuksesta. Vielä Linkomiehen ollessa yliopiston rehtori opintokirjat noudettiin opintoja aloitettaessa rehtorin kädestä. Olen 60-luvun alussa itse jonottanut samalla asialla, vaikka rehtori oli jo toinen. Linkomies kuuluu karjaisseen naishenkilölle, joka oli kunnioittavasti kumartanut hänelle, että yliopiston rehtorin edessä naiset niiaavat. Kertoi kälyni, joka väitti olleensa itse paikalla, kuten legendojen levittäjät yleensäkin väittävät.

Aika oli toinen. Kuulemani legendan mukaan eräs epilepsiaa sairastanut poika sai oikeustieteellisessä suullisessa tentissä professorin virkahuoneessa kohtauksen. Professori antoi reput ja lähetti laskun maton pesettämisestä opiskelijalle, joka oli kohtauksen kourissa pulauttanut suustaan matolle.

Nämä näkökohdat sivuutetaan turhan usein menneisyyttä ruodittaessa. Esimerkiksi huippukoulut murskasivat nuoria sen minkä tukivat. Muista jopa omasta maalaiskoulustani hyvin, että yksi ja toinen luokkatoveri sai kehotuksen siirtyä ”lapiolinjalle”, kuten sitten usein kävikin.

Turtola mainitsee rohkeasti Paasosesta, että tämä ei ainakaan vastustanut nuoremman kurssin simputtamista kadettikoulussa, jonka ensimmäiselle kurssille hän osallistui.

Turtola sanoo pennalismin perinnettä sairaalloiseksi ja kertoo, että se periytyi kadettikouluun suoraan Venäjän sotilaskouluista. Hän ei mainitse tuossa yhteydessä, että perinne jatkuu Venäjällä tiettävästi edelleen ja saa joskus hengenvaarallisia muotoja.

Osaamatta perustella kantaani minkäänlaisilla tosiasioilla kerron luulevani, että eräs minun aikuisuuteni ajan miellyttävistä muutoksista on rakenteellisen sorron ja mielivallan sekä erikseen mainiten pennalismin dramaattinen vähentyminen.

Jopa poliisi on nykyisin aivan erilainen kuin 1960-luvulla. Silloinhan nuorikin juristi jäi ihmettelemään, miten paljon poliisilaitoksia oli kerrostaloissa, kun pidätetyt olivat niin tavattoman usein ”kaatuneet putka portaissa”. Tietääkseni tuollainen ”kaatuileminen” on vähentynyt ratkaisevasti, eivätkä poliisitkaan välttämättä suojele toisiaan. Yleisesti ottaen virkamiehet kyllä suojelevat laiskoja ja epäpäteviä työtovereitaan. Se on oikein. Olen nähnyt liian usein, että sen takana, mitä kehittymättömät toverit ja esimiehet pitävät laiskuutena tai tyhmyytenä, voi olla sairaus tai jokin kohtalon isku, josta asianomainen ei ole mitenkään vastuussa.

Lisäksi tiedän tuomarikunnasta tapauksia, joissa on poikettu erään Wrede-nimisen lakimiehen viime vuosisadan alussa esittämästä säännöstä: kyllä heikko esittelijä on oikeutettu ylennykseen – siitä on ennakkotapauksia. Hänestä tuli itsestään kihlakunnantuomari.

Paasonen oli nimitettäessä armeijan nuorin eversti. On arveltu, että syy olisi hänen harvinainen etevyytensä. Epäilen tuota selitystä.

Pennalismin harvemmin esitetty ikävä puoli on luokkasorto. Muistaakseni itse Adolf Ehrnrooth mainitsee, miten näppärästi hän selviytyi santsareiden kiusaamisesta asevelvollisuusaikanaan ratsuväessä. – Kuka varusmieskouluttaja, nuorempi upseeri tai vanhempi upseeri ottaisi silmätikukseen erittäin kuuluisan sotilassuvun vesaa tai Mannerheimin sukulaista tai edes professorin poikaa?

Paasosen isä oli sivistyshistoriamme kuuluisia unohdettuja. Heikki Paasonen oli vallan varattomista oloista noussut silmittömän lahjakas ja fanaattisen työkykyinen fennougristi ja alan professori Helsingin yliopistossa. Hän kuoli espanjantautiin 1919 käynnistettyään laajoihin tutkimusmatkoihin perustuneen mordvan sanakirjan ja sitäkin vaikeamman ostjakin sanaston ja kieliopin toimitustyöt. Sekä isä että poika naivat unkarittaren, kuten kuuluukin. Molemmilla tuntui olleen vaikeuksia osoittaa edes alkeellista läheisyyttä ja huolenpitoa vaimolleen ja lapsilleen.

Turtola on muuten julkaissut mainion elämäkerran myös Ihantalassa uhkarohkeuttaan kaatuneesta jääkärikenraalimajuri Vihmasta, joka lienee ollut käyttäytymisessään korostetun epäintellektuelli. Niinpä Wichmann (vuodesta 1935 Vihma) oli merkittävä sivistyssuku ja kenraalin setä oli Paasosen edeltäjä fennougristiikan tutkijana, toinen setä maan kuuluisimpia lääkäreitä jne. Turtolan Airon elämäkerrasta mieleen jää kerrasta maininta, että Airo tapasi juoda kaiken käsiinsä saamansa alkoholin, ja pyytää heti lisää, ja naiskauneuden edessä ”kenraali oli aseeton”. Luulisin ettei naisen tarvinnut olla edes kaunis.

Näillä main on yksi elämäkertojen tuottama palkinto. Joissakin tapauksissa vastaan tulee odottamatta henkilön vaiheisiin tai tekoihin liittyviä seikkoja, jotka maalais- ja kaupunkilaisjärjen mukaan eivät ole voineet olla vaikuttamatta hänen tekoihinsa ja toimintaansa. [Jatkuu…]