Paha Englanti

Iso Britannia toimi omien etujensa vuoksi Suomen vahingoksi 1944-1948 ja oli ylpeä siitä. Perfisious Albion (petollinen Englanti – vuosisatoja käytetty nimitys; myös viime sotien aikana suosittu).

Ajankohtainen yleistys, ja minun tiivistykseni Evansin ja muidenkin tutkimuksista. Hädän hetkellä uskon paneminen Englantiin tai Yhdysvaltoihin on yhtä hullua kuin Natsi-Saksaan tai Neuvostoliittoon.

Saksaan vastuulliset poliittiset piirit eivät uskoneet vuoden 1942 jälkeen. On mahdollista, että Mannerheim ja Ryti höyrähtivät 1941. Neuvostoliittoon luottamista vaadittiin 1944-1991 moniäänisesti. Oman käsitykseni mukaan täällä ei uskottu. Ei myöskään Kekkonen.

Suurvallat olivat ”Paasikiven linjalla”. Paasikivi ei ollut. Ei myöskään Kekkonen.

Evans ei taida edes tuntea käsitettä ja keskustelua, mutta muotoilisin näin: rähmällään olemisen Neuvostoliiton edessä keksi Englanti, joka myös harjoitti sitä ahkerasti Tshekkoslovakian kumoukseen 1948 ja Berliinin kriisiin asti. Suomen suhteellinenkin itsenäisyys oli jo Churchillin ja hänen jälkeensä Attleen mielestä mennyttä, mutta kuitenkin Suomen kustannuksella saattoi yrittää kohottaa osakkeitaan Neuvostoliiton silmissä. Sekään ei kyllä sitten onnistunut.

Meillä on tutkijapiirien ulkopuolella arveltu, että Englanti oli ”äänettömänä yhtiömiehenä” Helsingissä majailleessa valvontakomissiossa Neuvostoliiton pelossa. Englantiin ja Amerikkaan oli haettu yhteyksiä ja yritetty tukeutua ainakin vuodesta 1943, mutta aina tuloksetta.

Hyväntahtoinen arvio on ollut, ettei Englannilla ollut oman sodankäyntinsä vuoksi mahdollisuuksia antaa muuta kuin sympatiaa.

Helena P. Evansin kirja diplomatian harhautuksista (Diplomatic Deceptions. Anglo-Soviet relations and the Fate of Finland 1944-1948) ilmestyi 2011 SKS:n kustantamana. Teos on johdonmukaisesti arkistolähteisiin perustuva tutkimus ja kirjoittaja nähtävästi suomalaissukuinen, suomea osaamaton tutkija. Hän opettaa yliopistossa Abu Dhabissa.

En löydä verkosta enkä tavanomaisista lähteistä ainuttakaan mainintaa enkä arvostelua kirjasta. Syy on kirjan, suomalaisten tutkijoiden tai minun, joka en löydä hakemaani. Luulen että tulen viisaammaksi, kunhan muistan kysäistä joltakin tuon ajan poliittisen historian tuntijalta. Nyt olen omillani ja selvästi oman akateemisen osaamisalueeni ulkopuolella.

Kirjassa on jokin määrä ikäviä virheitä. Sinänsä vaaratonta on että esimerkiksi suomalaiset nimet ja paikannimet on kirjoitettu niin johdonmukaisesti väärin, että jokin tarkastus on pettänyt. Kirjoittaja kiittää suomalaisia kollegoitaan. Kunpa joku heistä tai kustantaja olisi käynyt tekstin läpi. Itsekin tekstin viimeistelemättömyydestä nuhteita saaneena sanon, että tutkijaa tulee väkisinkin epäilleeksi samanlaisesta leväperäisyydestä myös tosiasioitten käsittelyssä.

Kun kirjoittaja on ollut käännettyjen tai englantilaisten ja häntä varten käännetyn asiakirja-aineiston varassa, ei ole yllättävää, että jotkut hänen käsittelemänsä asiat olisi ollut helppo löytää julkaistustakin aineistosta. Sieltä löytyy myös perusteluja, jotka poikkeavat Evansin esittämistä.

Teos ei kuitenkaan ole amatöörimainen. Ison Britannian arkistoja on käytetty hyvin laajasti ja ilmeisen osaavasti. Neuvostoliitosta ei näyttäisi olevan mitään.

Kärjistän edellä, että Suomen kohtalot eivät ole yhdentekeviä Englannille ja Yhdysvalloille. Ne toimivat mielellään Suomen vahingoksi. Joku voisi ajatella, että kytkeytyminen Natoon heikentäisi Suomen kriisinkestoa.

Evansin aineisto viittaa siihen suuntaan, että Ison Britannian ulkoministeriö toimi ajoittain samanlaisella taidolla kuin heidän ulkomaantiedustelunsa. Tämä ilkeys viittaa maan avuttomuuteen vakoilijoiden otteessa. Ulkoministeriö keskittyi arvovaltakysymyksiin ja hallinnonhaarojen keskinäiseen nahisteluun.

Tarkoitus ei ollut, että Neuvostoliitto veisi Itä-Euroopan ja itäisen Keski-Euroopan satelliiteikseen. Niin kuitenkin kävi, ja Churchill oli sopimassa asiasta Stalinin kanssa. Hyppylaudalla oli Kreikka ja osittain Lähi-Itä. Ja sitten sanotaan, ettei historia toistaisi itseään!

Miten merkittäviä Evansin tulokset lienevätkään, suomalaiselle yleisölle tulee terveisiä. Jokin osa Suomen kohtalosta ja kohtelusta ratkesi Italiassa 1943. Se oli Liittoutuneiden ensimmäinen tilaisuus ryhtyä saaliinjaolle. Neuvostoliittoa ei pahemmin noteerattu ja Italian itse asiassa hyvin suosittu kommunistipuolue jäi ilman tahtomaansa tukea.

Roosevelt ja Churchill olivat julistaneet, että alueluovutukset käsiteltäisiin lopullisen rauhanteon yhteydessä. Kun Neuvostoliitto ainakin suomalaisten ymmärtämättä löi lukkoon alueluovutukset välirauhansopimuksella syyskuussa 1944, soraääniä ei kuulunut mistään. Rauhansopimus tehtiin 1947. Silloin Ison Britannian ulkoministeriössä todettiin, että Suomen itsenäisyys on ollut jo kauan mennyttä eikä tämän itäblokin satelliittimaan takia kannata muutenkaan enää surra, kun lopullinen miehitys on edessä.