Paketoidut mielipiteet

Stereotypiat eli valmiiksi paketoidut käsitykset ovat käytännöllisiä. Ehkä niitä ilman ei voi elää. Stereotypia on ”naisista ei ole johtajiksi” tai ”vaaleaveriköt ovat tyhmiä”. Olen kuullut sellaisenkin syvällisen mielipiteen, että Internetissä ei ole mitään hyödyllistä.

Esimerkki on ruotsi-keskustelumme – luulen vähän, että kommentit ovat jo sangen monipuolisia.

Jatkan kysymällä, onko sinänsä hyvä perustelu stereotypia, virheellinen vai ehkä oikea. Siis ruotsin opiskelu on pois toisilta, tärkeämmiltä kieliltä. Nuorten pitäisi saada käyttää aikaansa ja vaivaansa johonkin hyödyllisempään.

Eikö totta: tämä on järkevä ajatus. – Mutta onko näin?

Tuo ajatus on järkevä olettaen, että oppimiskyky suhteessa käytettävissä olevaan aikaan on ihmisillä vakio. Tiedämme kaikki, ettei tämä asia ole kunnolla mitattavissa, mutta sekä kasvatustiede että psykologia ja nykyisin myös neurotieteet ovat koonneet asiasta sangen paljon aineistoa.

Mitä tekee ikääntyvä ihminen, joka tuntee oppimiskykynsä – ”muistinsa” – alkavan pelottavasti heiketä. Ryhtyykö hän säästämään muistiaan?

Toimintaohjeet ovat päinvastaiset. Höperöitymistä estää muun muassa muistin rasittaminen. Sangen monet, tietääkseni hyvin vakavasti otettavat ja uskottavat asiantuntijat neuvovat vanhuksia kuormittamaan muistiaan.

Vertauskohta voi olla väärä, mutta eikö urheilussa ”nousujohteinen” harjoittelu ole juuri tätä. Harjoitetta muutetaan johdonmukaisesti yhä rasittavammaksi. Tänään ponnistan n kg, kuukauden kuluttua n + 1, kahden kuukauden kuluttua n + 2.

Lasten ja nuorten käyttäminen esimerkkinä on vaikeampaa. Olen itse oppinut ajattelemaan, että mieleenpainaminen on sekin taito. Joillakin se on synnynnäisesti tai ehkä jopa perinnöllisesti hyvä, kun taas jotkut muut joutuvat tiukoille.

Pedagogien hyvin vanha murjaisu oppivelvollisuuskoulun ja vanhan oppikoulun tehtävästä ja näennäisesti tarkoituksettomien asioiden (kuten historian vuosilukujen) pänttäämisestä on: koulussa opettelemme oppimista. Yleissivistävät aineet ovat valikoituneet vanhastaan.

Muistutan, että vieraitten kielten opiskelu on myös asiantuntijoille petollinen alue. Olen itse elänyt sen ajan, jolloin kaksikielisyyttä ja kaksikielistä kotia pidettiin vaarana lapsen kielelliselle kehitykselle. Käyttöön tuli haukkumasana ”kielipuoli”, koska väitettiin, että tuollaisissa oloissa lapsi ei opi kumpaakaan kieltä kunnolla.

Tämä ajatus on jo aika kauan sitten osoitettu käytännössä eli siis empiirisesti vääräksi. Kaksikielisen kodin lapsista tulee hyvin todennäköisesti kaksikielisiä. Tämä muuten on asia, jossa suomenruotsalaisia voi kadehtia. Tätä nykyä ainakin kaupunkiseuduilla juuri tuo on tavallinen tilanne.

Luin itse oppikouluaikanani ruotsin lisäksi neljä pitkää kieltä, saksaa ja englantia muutaman vuoden luvallisesti ja virallisesti, ranskaa ja latinaa omin päin. Juuri ranskasta ja latinasta minulla sattuu olemaan pro exercitio yliopistolta; minun aikanani se vastasi ainakin oppikoulun pitkää kieltä. En käytä itseäni enempää esimerkkinä, koska kouluajan jälkeen kävi ilmi, että kielten oppiminen näyttää olevan minulle erikoislaatuisen helppoa.

Edelleen on olemassa seutuja, joilla lapset oppivat useita kieliä. Tietääkseni hurjimmat esimerkit löytyvät Uudesta Guineasta, mutta tyytykäämme tuttuihin Viipuriin ja Krakovaan, joissa ylioppilastasoiset tytöt ja pojat puhuivat ja kirjoittivat sangen yleisesti neljää kieltä. Viipurissa ne olivat suomi, ruotsi, venäjä ja saksa tai ranska – tai molemmat. Kauppiasperheissä kieli oli saksa, hienostoperheissä ranska.

Euroopan tuhotuissa juutalaiskulttuureissa kolme kieltä oli hyvin tavallinen varustus. Se kolmas oli jiddish, koska heprea muotoutui käyttökieleksi oikeastaan vasta sotien jälkeen.

Esitän väitteen, että pelko ruotsin (tai venäjän tai hollannin tai retoromanian) lukemisesta siksi, että se olisi pois jonkin tärkeän kielen eli siis englannin oppimisesta, on sekä turha että vahingollinen. Suomalainen oppii paremmin englantia, jos hän lukee myös ruotsia tai saksaa. Päädyn siis vanhan oppikoulun kaavaan – hyvin pitkä ruotsi, valinnainen pitkä kieli, vapaaehtoinen lyhyt kieli.

Ja perustelu on oppimiskyvyn kehittäminen. Anoppivainajani opiskeli 90 täytettyään joka päivä kymmenen sanaa lisää unkaria; hän ei ollut maisteri, vaan käsityön opettaja, ja unkaria hän oli aloitellut ennen sotia. Mielestäni ajatus ja toteutus oli suurenmoinen. Tuloksesta en osaa sanoa. Itse olen neuvonut niitä muistiaan pelkääviä vanhoja, jotka ovat kysyneet neuvoani, opettelemaan uudestaan ulkoa kansakoulun laulukirjaa, runoja, loruja tai vastaavaa. Vaikka iskelmien sanoja!

Oma äitini, joka ei osaa ruotsia eikä englantia, pudottelee tätä nykyä 90-vuiotiaana 30-luvun ja 40-luvun elokuvanäyttelijöitten ja kirjojen ja kirjailijoiden nimiä kuin tyhjää. Joskus kokeilen – kuule, kuka se näyttelikään Erroll Flynnin Robin Hoodissa naispääroolia? – Tietysti Olivia de Havilland.