Huonoa elämää

Kuva kertoo alkoholin kulutuksesta, ja mukana on tavanomainen tilastoimaton kulutus, viime vuosina 1, 9 litraa. Tieto on viranomaisten vanhastaan käyttämä.

Nyt esillä oleva tieto humalahakuisuudesta oli minulle hiukan yllättävä. Oma suppea kokemuspiiri ja sormituntumani olisi sanonut toista. Luultavasti syy on vain se, etten liiku oikeissa piireissä. Toinen mahdollinen selittävä tekijä on kommenteissa vilahtanut ajatus, että hankala juominen keskittyy entistä enemmän hankalaan väestönosaan, jota tieteessä nimitetään rupusakiksi. Valtaeliitille on hyödyllistä, että he pysyvät humalassa tai janoisina.

Tämän blogin kirjoituksia ei ole tähdätty juristeille. Niinpä nytkin palaan häikäilemättömästi pohtimaan perusasioita, nimittäin rikoksen tunnusmerkistön täyttymistä, syyksilukemisen edellytyksiä, joista yksi on tahallisuus tai tuottamus, ja rangaistuksen mittaamista eli kysymystä, paljonko linnaa tulee.

Dubain tapauksesta en tiedä, otettiinko naishenkilön tarjoamia todisteita lainkaan huomioon; hän on sanonut, että niitä oli DNA-testistä alkaen. Naisen oikeudessa tai poliisille kertoma ei tiettävästi paina yhtä paljon kuin miehen puheet. Mikä käytäntö on tarkemmin ottaen, sitä en tiedä.

Suomen laissa oli ennen saman henkinen sääntö – alaikäisen eli alle 15-vuotiaan rikoksesta kertoma otettiin huomioon ”harkinnan mukaan” eli sitä ei pidetty samanarvoisena kuin vanhemman henkilön lausumaa. Johtopäätöksiin ei pidä kimmota, koska vuoteen 1948 meillä oli vanha todistusteoria, joka saattoi johtaa siihen, että yhden henkilön päivänselvä todistajanlausunto ei riittänyt. Se oli vasta ”puoli näyttöä”. Tarvittiin kaksi todistajaa. Tästä oli kuitenkin käytännössä livetty jo ennen siirtymistä nykyiseen ns. vapaaseen todisteiden harkintaan.

Jotkut juristit ja monet muut luulevat, että ”oikeudessa todistettu” tarkoittaa samaa asiaa kuin ”tosi”. Koska näin ei ole, on kehitelty vuosituhansia järjestelmiä. Ruumis, savuava ase ja paikalta tavattu henkilö on (karkeasti) todisteet syyllisyydestä henkirikokseen. Jos käytämme sanoja totuus ja varmuus järkevästi, kumpaakaan ei tässä saavuteta. Englanninkielinen sanonta ”beyong reasonable doubt” alkaa olla kaikille tuttu. Suomessa sanottiin vielä hiljan ”yleisen elämänkokemuksen valossa varma”. Tuo ”yleinen elämänkokemus” on tietenkin epämääräinen sanonta, mutta niin on myös englannin ”reasonable”. Käytännössä nämä toimivat aivan riittävän hyvin.

Keskustelussamme menivät hiukan sekaisin syyllisyys ja syyllisyyden ”määrän” arviointi eli rangaistuksen mittaaminen.

Anonyymien huomautukset pitävät paikkansa. Joissakin tilanteissa väkisinmakaamisen rangaistus on lievä, joissakin ankara.  Jos pariskunta on viettänyt viikonlopun mökillä ja nauttinut runsaasti ”virvokkeita” ja nainen ottaa maanantaina yhteyttä poliisin ja sanoo, että ensin maattiin väkisin ja sitten nukuttiin yhdessä ja sitten maattiin väkisin taas, poliisitutkinnan ”todennäköisten syiden” kynnys on kyseenalainen. Mutta sellaisiakin tapauksia on, että tuomio tulee. Tiedän erään, jossa  nainen oli miehen lähisukulainen ja alaikäinen.

Tuon tapauksen rangaistus sisältää muutakin. Mutta muutoin ainakaan Helsingin hovioikeuden linja ei ole eikä ole ollut, että humalassa yöllä liikkuvan naisen raiskaaminen johtaisi lievempään rangaistukseen kuin selvänä lenkkipolulla juoksevan. Naisen kunnolla ja tilalla ei sinänsä ole mitään merkitystä.

Kirjoitin ”väkivaltarikoksesta”, joka on perusluokittelun mukaan virhe. Väkisinmakaamiseen liittyy useimmiten väkivaltaa, joskus vastustuksen murtaminen muilla keinoin. Väkivallan määrä ja luonne vaikuttaa rangaistuksen ankaruuteen.

Kuten Dubaissa, Suomessa oli 1920-luvulle asti rangaistus sukupuoliyhdynnästä avioliiton ulkopuolella. Kuten Dubaissa, Suomessa annettiin miehille etuoikeuksia, joista saattoi olla erikoista hyötyä, kun esimerkiksi isännältä vaadittiin elatusmaksuja avioliiton ulkopuolella siitetystä lapsesta. Vastatoimi saattoi olla uhkaus tuosta syytteestä, joka saattoi olla naiselle sosiaalisesti tuhoisa, mutta miehelle ei. Teon nimi oli ”salavuoteus”. Naapuriin erehtynyttä rangaistiin teosta, jonka nimi oli ”huoruus”. Sen lisäksi oli rangaistus muusta ”haureudesta”.

Olin katsomassa vierestä, kun eräs miespari oli joutumaisillaan tuomituksi homoseksuaalisuudesta Espoossa vuonna 1969. Siellä oli poliisi, jonka harrastuksensa oli roikkua kynsistään ikkunalaudasta kurkistelemassa ihmisten asuntoihin. Onnistuimme sabotoimaan syyteasian. Tiesimme, että laki muuttui 1970. Poliisia itketti.

Dubain laki on ymmärrettävä. Historiantutkimus on yleensä liian häveliäistä. ”Looting” eli valloitetun alueen ryöstely tarkoitti usein myös joukkoraiskauksia. Hyvin kuuluisaksi niistä tuli Neuvostoliiton puna-armeija; Stalinin väitetään sanoneen, että täytyyhän poikien huvitella. Samanlaista menoa lienee esiintynyt Jugoslavian maissa 1990-luvulla.

Varsinkaan toistuva raiskaaminen ei voi olla miehelle todella miellyttävää. Se on vallanosoitus ja häpäisemistä. Sen tarkoitus on sekoittaa sorrettavien geenit. Orjien käyttämistä jalkavaimoina ei ole yleensä paheksuttu. Kun puna-armeija raiskaa kaikki naiset pikkutytöistä mummoihin, kuten 1945 tapahtui, se levittää geenejän ja sekoittaa vihollisen geeniperinnön. Ihmisillä perimä ja perintö eivät ole vain sattumalta melkein samoja sanoja. Maa periytyy perimän mukaan, ja maa oli ainoa pysyvästi arvokas saalis pronssikaudelta alkaen. Se että Dubai ja mahdollisesti muutama naapurivaltio ovat pronssikaudella, ei lienee uutinen eikä edes arvauksena hurja. Ainakin Kreikan pronssikausi tuotti upeimmat kulta-aarteet ja ihmeellisimmät esineet. Esimerkkinä ”Agamemnonin naamio” Mykenestä.