Omahyväisyys ja pelko

Minulle tuli tunne, että nyt alan päästä selville Lauri Kr. Relanderin arvoituksesta. Pyrkimystäni on hankaloittanut uuden elämäkerran lukeminen. Tosin kirja kiehtoo minua. En vain oikein ymmärrä, miksi käytetään niin vaikeita sanoja.

Kiehtovuus on 1920-luvun ja nykyisen poliittisen toiminnan vertailua. Parlamentaarisen demokratiamme sanottiin olevan silloin vauvantossuissaan. Takana oli paha sisällissota, kansalaissota. Takana oli johtoeliitin kuningasseikkailu, jonka joku oikein tunteeton tutkija voisi tulkita punaisten vallankaappauksen ja väitetyn maanpetoksen varjokuvaksi.

Relanderin aikana oikeistolla, siis nyt enimmäkseen unohdetuilla pomomiehillä ja J.K. Paasikivellä oli aito tarve toistella, että unohdetaan koko Saksan seikkailu – se ei enää koskaan toistu…

Relanderin valitseminen vastoin äänestäjien ja valitsijamiesten perusteltuja odotuksia osoittautuu yksinkertaiseksi lautapeliksi. Etenkin kokoomuksella oli niin kova tarve katkaista Rytin tie pankista presidentiksi, että ruotsalainen puolue onnistui yksinkertaisesti jakamalla äänensä ajamaan Rytin ja maalaisliiton viime tingassa nimetyn ehdokkaan vastakkain. Ja osa keskustaa ja oikeistoa piti Rytiä liiaksi sosialistien suosimana.

Maalaisliitossa oli Kyösti Kalliosta alkaen ainakin puoli tusinaa omasta mielestään paljon parempaa presidenttianeista edustavaa henkilöä. Relander arvioitiin yleisesti heikoksi myös omien keskuudessa.

Vertailuni näyttää osoittavan, että poliittinen arki eli parlamentaarinen demokratiamme ei ole muuttunut miksikään kuluneiden 80 vuoden aikana. Ainakaan kehittymisestä ei ole aihetta puhua. Kummallista kyllä, perin pohjin uudistettu perustuslakikaan ei ole niin suuri muutos kuin tarkoitus oli.

Otan ehkä vielä kolmannessa kirjoituksessa kantaa siihen, oliko Relander oikeasti se heikko valtionpäämies, jollaisena kaikki haluavat muistaa hänet. Kannanottooni tulee vaikuttamaan paljon uskoni, että yksilöistä riippuu lopultakin vain vähän.

Kun Relander kuitenkin tuli jättäneeksi jälkeensä niin laajan ja uskottavan kirjallisen aineiston, muuan johtopäätös tuntuu vaikealta kiertää. Hän oli tavallinen mies. ”Karjalainen herkkyys” on kiertoilmaus, joka tarkoittaa tässä tapauksessa omahyväisyyttä ja pelkoa.

Se on tappava yhdistelmä. Sitä sietäisi varoa. Silmiinpistävän omahyväisiä ovat nähdäkseni olleet kaikki myöhemmätkin presidentit, nykyinen mukaan luettuna. Ei kai sellaiseen soppaan itseään laita kukaan muu kuin ihminen, joka pitää itseään erikoisen erinomaisena.

Mutta Kallio kukaties pois luettuna kukaan heistä ei ole ollut pelokas eli sosiaalisesti epävarma. Kukaan ei ole yhtä ahdistuneesti miettinyt, mitä tämä tai tuo ihminen hänestä ajattelevat.

Pelkuruus tilanteissa – rintaman edessä – on eri asia. Sellaista Relander ei nähdäkseni osoittanut. Joskus puhutaan fyysisestä pelosta. Uskottavien arvioiden mukaan sodissamme kävi ilmi, että huolellisen koulutuksen jälkeenkin neljännes tai viidennes osoittautui taistelutilanteissa kelpaamattomiksi. Kun ulkona paukkui, alkoi paukkua myös päässä, ja pahimmassa tapauksessa housuissa.

Eräät presidentit ovat olleet jokseenkin immuuneja tuollaisilla sosiaaliselle peloille. Paasikivi kyllä sättii aikalaisiaan silmiinpistävän usein, mutta mikään ei viittaa siihen, ettei hän olisi ollut syvästi vakuuttunut poikkeuksellisesta pätevyydestään. Itse asiassa tuo ajatus oli myös oikeutettu – vaikka Paasikivi oli valitettavasti pelkuri rintaman edessä ja päästi siten Kekkosen ja venäläiset valloilleen.

Jotkut toiset presidentit, kuten Kekkonen, ovat olleet iloisia ”murhamiehiä”. Pelin henki oli selvä. Jokaiselta poikkiteloin asettuneelta pätkäistiin pää poikki. Tämä onkin poikkiteloin asettumisen ongelma. Siinä tarjoaa kaulansa katkaistavaksi.

Koiviston suusta kuulin kerran kahdenkeskeisessä keskustelussa ajatuksen, joka meni suunnilleen näin: ”Minä olen elämässäni sodasta alkaen nähnyt niin paljon väkivaltaa, että tein johtopäätökseni varhain. Kun minä isken, teen sen tilanteessa, jossa vastapuolella ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia.”

Relander ja hänen jälkeensä monet osoittivat kirjoituksillaan ja toimillaan, että heiltä jäi tämä yksinkertainen totuus käsittämättä. Olkoon: ei pidä lyödä. Jos vastustaja lyö, hän hämääntyy, kun hänelle kääntää toisen posken. Ja vastaisku ei ole mielenosoitus, vaan sanan kirjaimellisessa merkityksessä tuntuva teko, jota empiminen ei edistä. Jos vastapuoli jää henkiin, hänelle voi sanoa, että edes helvettiin painuessa ei pidä paukutella ovia.