Meidän rosmojen kesken

Virkaheitto professori voi kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo. Vielä virassa ollessani en olisi hevin kirjoittanut kielteisesti esimerkiksi opiskelijoistani. Eipä siihen toisaalta ilmennyt aihettakaan.

Näin aloitan takinkäännön. Se rikosoikeudellinen ja kriminologinen ajattelu, johon opin lähinnä Inkeri Anttilan jalanjäljissä, on kuulkaa 50 vuotta vanhaa. Sama ajattelutapa on kuitenkin vielä vallassa ainakin vanhimman professoripolven keskuudessa, ja runsaasti se on säteillyt heidän oppilaisiinsa.

Ääniä kalastelevat poliitikot sekä jotkut poliisit ja vanginvartijat sättivät tuomioistuimia syytetyn oikeusturvan varjelemisesta ja uskottelevat, että rikoksen uhri jää heitteille.

Tuota ei pidä purematta niellä. Ei sitä pidä niellä ollenkaan. – Mutta se ei ole aivan pelkkää pötyä. Rikosoikeudellinen ajattelu on eräin osin jäänyt Isontalon Antin ja Rannanjärven aikakaudelle. Rikoksentekijä, etenkin väkivaltarikollinen, suorittaa ikään kuin yhteiskunnallista puhdistautumistehtävää ja kerää itselleen kaiken mielenkiinnon. Uhrit saavat laastaroida haavojaan ojan pyörtänöllä, jos pystyvät.

Rikollisuutta voisi tarkastella myös kysynnän ja tarjonnan ehdoin. On mahdollista hahmotella eräänlainen rikollisuuden hintateoria.

Meillä on asiasta oikeastaan esimerkkejä. Kun rikas mies maksaa päiväsakkoina liikennerikkomuksesta tuhansia euroja ja kurjimus muutaman kympin, miksi samaa ajattelutapaa ei noudateta vankeustuomion määräämisessä. Jos muka tasa-arvo edellyttää yhtä suuren kärsimyksen anniskelua niin vauraille kuin vähäisille, eikö Wahlrooseille ja vastaaville olisi tuomittava, jos he jäävät kiinni, kuten toivon, esimerkiksi 15 minuuttia vankeutta? Se olisi silti raskaamman kärsimyksen aihe pääomasijoittajalle kuin 2 kuukautta Kallelle tai Jallulle, jotka tulevat vankilaan sateensuojaan kuin omaan, kultaiseen kotiinsa.

Nimiä mainitsematta eräässä valtiossa, joka rajoittuu pohjoisessa Amerikan Yhdysvaltoihin, silmittömän murhaamisen väitetään johtuvan siitä, että heroiinimarkkinoiden jakaminen poliisin ja ilmavoimien bisneksiksi ei toimi kunnolla. Ja milläs se poliisikaan elää, ellei saa myydä heroiinia halukkaille?

Aikaisemminkin on väitetty, että osa rikollisuudesta on tarpeellinen elinkeino, jota pitäisi arvostaa asiaankuuluvasti. Ilmeisin vaikutus on perinnerikollisuuden meille tavallisille rosmoille tarjoama keino erottautua. Raamatunhistoriasta muistelen lukeneeni, miten joku kollega (kirjanoppinut tai fariseus – molemmat ammattejani), löi rintoihinsa ja kiitti Jumalaa siitä, ettei hän ole sellainen kuin tuo syntinen tuossa.

Sosiaalinen suonen iskeminen toimi kauan. Reippaan julkisen mestauksen ihastuneet katsojat tunsivat päässeensä myös omaa elimistöään riivanneesta ”pahasta verestä”.  

Mutta aika on toinen.

Vankila oli amerikkalaisten lahkolaisten erikoislaatuinen keksintö. M. Foucault lienee osunut oikeaan selvitellessään laitosten historiasa (”Tarkkailla ja rangaista”).

Kun itse näen eräät rangaistukset ihannetapauksessa markkinainterventiona, olen ajatellut tällaisia rangaistuksia: ajokortti pois myös esim. talousrikoksista ja kielto käyttää virka-autoa eli ohjaaminen julkisiin kulkuneuvoihin; passi pois + maastapoistumiskielto (helppo hoitaa rannekkeella); rangaistusrannekkeeseen lisä, joka laukaisee yli 100 neliömetrin kauppojen, ravintoloiden ja hotellien hälytyslaitteet.

Tehosteeksi, joka sopisi poliitikoille ja väkivaltarikollisille, olisi kaulariipukseen kiinnitettäviä risiinikapseleita, jotka voisi etälaukaista. Kuvittelisin, että sekä julkisen toimen harjoittaminen että ihmisten ahdistelu ripulipaska housuissa olisi aidosti pelote. Lisäksi muuten talousrikoksiin voitaisiin kytkeä useita vuosia kestävä veronkorotusseuraamus. Kiinni jääneen firma saisi maksaa kaksin-, kolmin- tai viisinkertaisia veroja.