Koneitten kohtaloista

Älkää tässä erehtykö. Tietokone ja etenkin älypuhelin ovat paholaisen keksintöjä, joiden ainoa käyttötarkoitus on kiusata ihmisiä. Aina välillä joku tulee hulluksi ja viedään pillit vinkuen saamaan hoitoa.

Takavuosina ”kovalevy” tarkoitti muistaakseni formaldehydillä käsiteltyä rakennuslevyä, josta nikkaroitiin jopa corona-pöytiä. Nykyisin ei tarkoita. Ehkä pitäisi puhua kiintolevystä, mutta minulla on ainakin useita levyjä, jotka eivät ole lainaan kiinteitä, vaan ulkoisia.

Jokaisen kannattaisi näissä nurjissa oloissa hankkia sukulainen, mielellään muutamakin, joilla on alan taidot ja maailmankuva. Jos pääsee valitsemaan, vaimon poika tai oma ovat suositeltavia. Monissa tapauksissa he eivät kehtaa kitistä jatkuvista avun- tai neuvonpyynnöistä.

Minulla on nyt uusi modemi. Olimme yhdessä operaattorin eli Elisan asiantuntijoiden kanssa kokeilleet ja todenneet useaan kertaan, ettei vaivainen kuparilankojen kannattelema yhteytemme kestä enempää kuin yhden megan sekuntissa. Silti se kaatui joka toinen päivä. Uusi modemi reitittimineen on nyt pyörinyt mittausteni mukaan kuuden megan nopeudella, joka tuntuu taivaalliselta, eikä ole toistaiseksi mennyt nurin. Lisäksi kotiverkossani on viimeinkin salasana.

Puhe on suutarin lasten kengistä. Olen opettanut näitä asioita paljon, ja vasta nyt mieleeni juolahti, että vaikka naapurit ovat kelpo ihmisiä, avoimessa verkossa voisi saada aikaan yhtä ja toista ”kivaa” älypuhelimella ohi kulkiessaan. Kun poika tulee pian käymään, laitetaan saman tien koneeni verkossa näkymättömiksi.

Samaa hankintaerää on verkkolevy, kolme teraa. Kun oikeasti tärkeä data lisäksi on jo parissakin pilvessä, tallessa on, ja lisäksi on humoristinen tunne, että kaikkea tietoa, kuten valokuvia ja musiikkia, voi käyttää eri laitteilla eri puolilla huushollia.

Jos joku huolestuu nyt tietojensuojaamisesta, se on turhaa. Aidosti säilytettävä ja salassa pidettävä aineisto on eri muistilaitteilla ja etenkin eri paikassa. Kotiturvaa haluan musiikille, josta jokin osa on kirjaston levyiltä ripattua (lain mukaan luvallista), ja valokuville, joista melkoinen osa on itse skannattuja (hidasta tai todella hidasta).

Kirjoituksen aloitusta ei ehkä pidä ottaa aivan vakavasti. Olen tulostanut vanhempiani varten tätä blogia ja sen kommentteja jonkin määrän. Jostain syystä he halusivat lukea näitä. Kolmen vuoden kirjoituksista tuli sellainen pino, etten jaksanut kantaa sitä kymmentä metriä. Pelkästään näitä kirjoituksia on tähän mennessä kertynyt noin 3 000 eli yli 6 000 normaaliliuskaa.

Suurten tekstimäärien käsittelemisen ongelma ei siis ole pelkästään kopiointi. Jos sanotaan peukalotuntumalla, että kuvien ja kommenttien kanssa isokokoisia painosivuja tarvittaisiin yli 10 000, surrealistinen ajatus on selvitetty. Jokainen ymmärtää varmaan sanomattakin, ettei esimerkissä ole järkeä.

Viikonloppuna tulee uusi tietokone, ja nyt itse maksettu. Tieto lienee helpotus veronmaksajille. Ainakin vuodesta 2000 olen käyttänyt eri korkeakoulujen hankkimia koneita. Kai ne olisivat vieläkin hankkineet, mutten jaksanut ruveta kinuamaan. Laitoksellemme ei liioin tietääkseni hankita enää pöytäkoneita. Muut ovat liikkuvampaa väkeä ja arvostavat sitä, että kaikki tiedot kulkevat mukana. Minä en niin kovin paljon kulje.

Jotakuta saattaa kiinnostaa, että luovun Dellin kahdesta näytöstä. Näistä on ollut paljon iloa ja riemua, mutta nyt nykyiset laitteet menevät lapsenlapsille. Taustavalaistu LED viehättää viileydellään. Nykyiset näytöt lämmittävät huonetta liikaakin helteellä ja suoraan sanoen käyvät silmille.

Toisen näytön tehtävän saa jatkossa hoitaa läppäri tai iPad.

Tämä selostus osoittaa, että olen tässäkin asiassa muodin orja. Monta vuotta työpöytäni on ollut kuin jäänmurtajan konehuone. Nyt on hajauttamisen aika.

Jotkut kirjoittavat muistelmia, onneksi. Minulla ei ole mitään erikoisempaa kerrottavaa. Sen sijaan aion järjestellä sähköistä ja painettua aineistoa, joka on hallussani, sellaiseen muotoon, että siitä voisi olla jollekin toisellekin hyötyä.

Sain herätyksen äitini kokoelmien katselemisesta. Meillä on paperilla, sähkönä ja esineinä yhden tavallisen suvun ja sen muutamien pienten liikeyritysten historiaa vuodesta 1938, isoisän muistelmakirja mukaan luettuna vuodesta 1916.

Eikö tämä ole sitä arjen historiaa? – Minulla on sellainen tunne, että dokumentit voivat olla jopa tärkeämpiä kuin se, mitä joku ihminen tai jotkut ihmiset ovat päättäneet muistaa elämästään ja toisten elämästä. Kun katselin jäljennöksiä asianajoaikojeni papereista, olin ällistynyt. Muisti on peto. Oletettavasti sensuroitu muisti on yksi elämisen edellytyksistä.