Yksi ajatus

Radio lähettää Matteus-passiosta esityksen, joka saattaa olla paras mahdollinen, etenkin radioon. Herreweghe johtaa; esitys näyttäisi olevan noin kymmenen vuoden takaa.

Valmistauduin siihen kuuntelemalla Johannes-passion. Kaikki tuntevat, kaikkien on syytä tuntea Matteus-passion Otto Klempererin levytys, joka on joka suhteessa mennyttä maailmaa, nykyisen makusuuntauksen vastasinen, ja unohtumattoman hyvä.

Harva muistaa Karl Forsterin Johannes-passiota, joka sekin on 1960-luvun alusta. Orkesteri ja kuoro ovat suuria ja laulaminen oopperamaista. Mutta ne laulajat… evankelistana Fritz Wunderlich, Jeesuksen roolissa Dietrich Fischer-Dieskau, alttoroolissa mezzo-sopraano Christa Ludwig ja sopraanona ihmeen hyvä Elisabeth Grummer.

Ymmärryksenki sanoo, korvani kuulee, että tämä esitys ylitetään nykyisin melkein joka kerta, kun asialle ryhdytään, kukaties Helsingissäkin. Sille en voi mitään, että tämän kuunneltuani harmittelen taas, etten mahdu sängyn alle. Haluaisin mennä sinne piiloon sellaisin ajatuksin, etten tule koskaan pois.

Forster oli kirkkomuusiko, joka oli Saksassa jotain pientä verrattuna konserttitalojen ja oopperan suuruuteen. Hän toimi oikeastaan koko elämänsä näissä tehtävissä ja kehitti P. Hedwigin kirkon kuorosta yhden aikansa kiitetyimmistä amatöörikuoroista.

Kirkko on jutun kuvassa siinä asussa, jossa se oli 1943 Berliinissä. Nyt se on rakennettu uudelleen ja näyttää heijastavan Fredrik Suuren ehkä hiukan sekapäisiä ajatuksia Pantheonista – kirkkotila on ympyrän muotoinen.

Kommenteissa vilahti kysymys, mitä uskonto on ja mihin sitä tarvitaan. En ryhtynyt vastaamaan, koska rehellinen vastaus on aika epäselvä: pyhyyden kosketus.

Seuraavaksi on nimitäin selitettävä, mitä pyhyys on, ja siinä joudutaan suoraan mystiikkaan, huonosti tunnettuun mutta rikkaasen eurooppalaiseen mystiikkaan, tai vaikka idän oppeihin.

Sanoilla ei voi vastata. Välttämättä ei voi näyttääkään, vaikka pyhyys löytyy helposti luonnosta.

On oltava äärimmäisen valpas ja valveilla osatakseen uneksia.

Suurimmat taitelijat tavoittavat tuon joskus, kuten tällä Forsterin levyllä. Yhdistelmä on mahdoton. Suuri taito yhtyy vielä suurempaan nöyryyteen.

Bachin isommista teoksista ehkä Marian ilmestys eli Magnificat (Minun sieluni suuresti ylistää Herraaa) on ehkä sittenkin kaunein ja helpoin lähestyä. Siinä nuori nainen ihmetyksen äänenpainoin kiittää korkeaa henkeä,  joka katsahti hänen vähäpätöisyytensä ja niin tehden hajoitti ylpeä ja loi toivon kaikille sukupolville.

Jos olisi opetettava Bachia vähäväkisille ”Magnificatin” ”Qjuia mihi fecit potens”, esittäjänä Fischer–Dieskau, on sellainen pieni laulu, jota ei sen kerran kuultuaan unohda koko elämänsä aikana.

Johannes-passiossa on ihmeellinen ”leikkaus”., Ensin lauletaan ”Es ist vollbracht”, se on täytetty. Sitten ilman taukoa tulee ”Juudan leijona lyö ja voittaa”.

Jos nyt pitäisi istua pommisuojassa katsomassa, miten katedraali palaa, ja voisi huumata itseään musiikilla, juuri tämä olisi sellaista musiikkia. Se on syvemmällä kuin ajattelu, jossain aivorungossa oleva täysi tunteiden repositorio, ikään kuin yhteenveto kaikesta, mitä on ja mitä voi olla.