Parhaita tietokirjoja

Yritän kyhätä listaa kymmenestä tai sadasta parhaasta tietokirjasta. Sellainen lista on tietysti naurettava, koska sen on pakko olla mielivaltainen. Lisäksi on rumaa liittää oma tietämättömyytensä tietokirja-käsitteeseen.

Päivän uutisen – ministeri Max Jakobsonin kuoleman johdosta – yritin ensin muistella, mistä kirjoista olen lukenut, että vastikään kuolleen, noistakin ajoista itse kirjan kirjoittaneen Benedict Zilliacuksen lisäksi Ihantalassa olivat kesällä 1944 tulenjohtajina, hetkittäin samassa korsussakin, Jaakko Pöyry ja Max Jakobson. Ja edelleen aivan epämääräisenä muistikuvana luetusta olen tietävinäni, että molemmat olivat siis Suomen rintamien pahimmassa paikassa, jossa tulenjohtoluutnantin eliniänodote oli olematon, mutta joutuivat paria päivää ennen suurrähinää alta pois muualla käskettynä. Jompikumpi taisi sairastua.

Mutta parhaiden tietokirjojen listalle sijoittaisin itsekin Jakobsonin ”Diplomaattien talvisodan”, vaikka se on sekä vanha että kohdittain vanhentunut. Myynnissä näyttää olevan seitsemäs painos. Kirja ilmestyi 1955, jolloin kirjoittaja oli siirtymässä Uuden Suomen Lontoon kirjeenvaihtajan tehtävistä Washingtoniin lehdistöavustajaksi.

Listasijoitus johtuu yksinkertaisesti siitä, että kirja on niin tavattoman hyvin kirjoitettu. Akateemikko Matti Kuusi taisi käyttää sen alkua esimerkkinä hyvästä tyylistä ja kirjoituksen aloittamisesta. Ajan hengen mukaisesti siinä sanotaan jotain sellaista, että kun vuorikiipeilijä putoaa kuiluun, tapausta selviteltäessä jätetään maininnatta yksi keskeinen tekijä, painovoima.

On se paljon parempi kielikuva kuin jatkosotaan sovellettu ajopuu tai koskivene.

Lukijalta kestää hetken ymmärtää, että viisauden sisään on kääritty myös moite. Luonnonlakiin eli siis putoamiseen voi varautua. Se oikeastaan on vuorikiipeilyn salaisuus ja viehätys. Pienen valtion tehtävä puolestaan on säilyä itsenäisenä, joka edellyttää useimmiten sodan välttämistä. Itse kirja onkin sitten tuon ajan presidentti Paasikiven ja pääministeri Kekkosen aikakauden rajoissa kertomus poliitikkojen ja heidän tärkeiden avustajiensa diplomaattien toiminnasta ensin sodan välttämiseksi ja sitten rauhaan pääsemiseksi.

Hyvä tietokirja on juuri tuollainen. Olen tässä ja nyt eri mieltä kuin kirjoittaja oli tuolloin; usein toistelemillani perusteilla arvioin, ettei sota ollut vältettävissä.  Mutta tietokirja panee ajattelemaan.

Toinen esimerkki on Jutikkalan vaikutuspiiristä nousseen Oiva Turpeisen ”Nälkä vai tauti tappoi? Kauhuvuodet 1866-1868 (1986).

Jutikkalalla itsellään on aika monta kirjaa, jotka otan listalleni, myös kompilaatiot Uuden ajan taloushistoria ja ”Kuolemalla on aina syynsä”. Tarkoitan kompilaatiolla tässä, että näissä kirjoissa on vain vähän ensisijaisten lähteiden tutkimusta, jota on sitäkin enemmän listakärkeen kuuluvassa Suomen talonpojan historiassa (1942).

Turpeinen halusi selvittää, mikä oli nälän ja mikä kulkutautien osuus suurten nälkävuosien kuolleisuuteen. Hänen kirjansa on selvitys, ja perusajatus on nerokas. Hän arvioi, että kovan kulkutaudin saanut kuolee asuntoonsa tai kotipaikkakunnalleen, koska ei jaksa muuta. Nälkään menehtyvä lähtee etsiskelemään syötävää ja saattaa päätyä monen pitäjän päähän, varsinkin jos huhutaan, että jossain on ruokaa nälkäisille.

Siten hän päätteli rekisteröidyistä kuolinpaikoista jakautumaa. Meillähän oli kirkonkirjoissa käytännössä koko väestö ja kuolleiden kirjassa menehtymisen ajankohta ja paikka.

Kiinnostunut voi lukea kirjasta lisää. Kulkutautien merkitys oli suuri; sekä 1800-luvun että 1600-luvun suurista kuolovuosista on uutta ja pätevää kirjallisuutta.

Pantaisiinko listalle (kuolleen kunniaksi) Wiio – Somerikko, Harrastajan radiokirja 1950. Itse en ymmärrä, mutta jo lähisuvussa on ihmisiä, joiden elämään se vaikutti uuden ajan airuena.