Näkökulma maalaisliittoon III

[…]

Urho Kekkonen oli Etsivän keskuspoliisin (nykyisin Supo) palveluksessa. Hänellä oli terävä pää ja kovat nyrkit. Sitten hän nousi Juho Niukkasen suojattina eduskuntaan ja jatkoi päätoimisena poliitikkona. Timo J. Tuikan kirja ”Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä” ei ole yksinomaan hauska ja antoisa. Sitä lukiessa tulee välillä kylmäkin.

Kekkosen puolueveljistä erityistä mielenkiintoa herättää muuan unohdettu, ministeri Mikko Tarkkanen. Saksalais-suomalainen Hans Metzger kertoo (Poliittiset aseveljet: Kolmannen valtakunnan edustajana jatkosodan Suomessa 1941-1944, 1986) odotelleensa aina Pörssiklubilla, johon Tarkkanen laukkasi valtioneuvoston salaisista istunnoista tekemän selkoa uusimmista luottamuksellisista päätöksistä. Asiaan ei ole koskaan sen enemmin kajottu. Se tiedetään, että ulkoministeri Rolf Witting inhosi eduskunnan informoimista ja jätti sen tekemättä lähes johdonmukaisesti. Mutta vuoto oli valtioneuvostossa.

Ei tunnu mahdottomalta, että suomalaisten ylistetty Rytin – Ribbentroppin sopimus ei ollutkaan niin hieno metku kuin on ajateltu. Saksalaiset tai jotkut heistä saattoivat ymmärtää kupletin juonen, joka kukaties oli kerrottu heille. Talin – Ihantalan ja Viipurinlahden apu palveli selkeästi Saksan Narvan rintaman sotatoimia.

Eduskunnassa vaikutti vielä yksi metsätieteen edustaja, Mauno Pekkala (sos.dem.), myöhempi pääministeri, jonka ”häilyväisistä elämäntavoista” oli loppujen lopuksi isänmaalle paljon hyötyä. Nyt tiedossa olevien neuvostolähteiden mukaan siellä ei uskottu suomalaisten kommunistien ja heidän myötäilijöittensa kykyyn tehdä mitään repäisevää, esimerkiksi vallankumousta. Tämähän oli oikea arvio. Tulevissa satelliittimaissa Puolasta Bulgariaan oli tuki, jota Suomessa ei ollut, puna-armeija.

Osuustoimintamiehistä on vielä mainitsematta edistyspuolueen Jukka Rangell, jonka tehtävänä oli koko järjestön (Osuuspankkien keskusrahasto) varainhoito. Kekkonen nöyryytti häntä melkein loputtomasti. Syy ei ole aivan selvä. Asiaan on voinut vaikuttaa, että Rangell nautti Mannerheimin, Rytin ja Tannerin luottamusta, Kekkonen sitä vastoin ei.

Aikalaiskuvauksista, etenkin Rytin, Tannerin ja Linkomiehen itse kirjoittamasta, saa sen käsityksen, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti tuli heille yllätyksenä. Sotarikollisuuden käsite oli jo opittu. Mainitut henkilöt eivät mitenkään osanneet pitää itseään sellaisina. Suomalaisille ei muutenkaan ole tähän päivään mennessä selvinnyt, miksi sotaan syyllisinä tuomittiin rauhan tekijät eikä jatkosodan aloittajia.

Koska tämä ei ole yliopistollinen historian luento, olen kirjoittanut kahtena päivänä pohjaa ja perustelua ajatukselle, jota ei ole tietääkseni esitetty eikä siten vielä hylätty.

Sota ja Suomen ulkopoliittinen tilanne muuttui dramaattisesti joulukuussa Japanin hyökättyä Hawaijille Pearl Harboriin 7. Joulukuuta 1941. Japani ei tiettävästi ilmaissut aikomustaan Saksalle, joka oli kuitenkin sen liittolainen.

Jo vuotta aikaisemmin Englannin politiikassa oli kaksi suurta toivoa, Yhdysvaltain mahdollisimman tuntuva apu ja liittyminen sotaan ja toisaalta Saksan hyökkääminen Neuvostoliittoon. Kaikki, myös Saksa ja Neuvostoliitto tiesivät, että sellainen hyökkäys oli tulossa, ellei sitten Neuvostoliitto ehtisi iskeä ensin. Ajankohta oli epäselvä.

Se ajatus, että nämä kaksi uuvuttaisivat itsensä perin pohjin keskinäisessä kamppailussaan, oli täysin järkevä. Englantilaisilla saattoi olla paremmat tiedot Neuvostoliiton puolustuskyvystä kuin Saksalla; joka tapauksessa he panivat enemmän painoa tiedustelutiedoille. Saksa lähti sotaan soitellen.

Jos tuo jälkimmäinen oletus otetaan huomioon toimintaan vaikuttaneena tekijänä, vihollisen eli Saksan patistaminen hyökkäykseen niin että paine saarivaltakuntaa kohtaan helpottaisi, olisi ollut järkevää toimintaa. Englannilla oli vielä edessä Singaporen menetys ja saksalaisten äärimmäisen uhkaavaksi kehittynyt murtautuminen Persian suuntaan, se joka pysäytettiin 1942 El Alameinissa. Saksan pohjoisrintamaa tuki ainakin jossain määrin, minusta merkittävästikin, Suomi. Iso Britannia ja Yhdysvallat olivat olleet hyvin saamattomia välirauhamme aikana, kun Neuvostoliitto teki selväksi, että se suunnittelee uutta ottelua. Tästä päätyy pelkän ajattelun tietä ajatukseen, että Suomen näkökulmasta jatkosodan sotasyyllisiä olivat Roosevelt ja ennen kaikkea Churchill. Erikoinen ajatus, eikö vain? Kuka ties Englantiin suuntautuneet Ryti ja Mannerheim käsittivät tilanteen, muut tuskin.