Avioliitto

Kolmessa kirjoituksessa esitin kysymyksiä poliitikoista. ”Maalaisliitto” tuntuu menneisyyden Suomea ajatellen hyvältä nimitykseltä koko maalle. Tänäkin päivänä suomalainen poliitikko on välillä kuin orpo piru Kalajoen markkinoilla. Ja ehkä nykyinen keskustapuolue muutti nimensä siitäkin syystä, että nimitykselle ”maalaisuus” oli kerääntynyt rasituksia.

Noissa kirjoituksissa haluan esittää kysymyksiä ja kyseenalaista eräitä asioita. Jos tietäisin vastaukset ja osaisin osoittaa ne tosiksi, olisin kansainvälisen tason tutkija enkä vanha suomalainen blogin kirjoittaja.

Kaikki eivät oikein kestä tuota kirjoitustapaa. Minulla se on jäännettä professorin ammatista (ei siis virasta, vaan virkatehtävistä). Suurenmoisimpia muistoja ovat ne hetket, jolloin olen opettajana onnistunut kylvämään epäluulon siemenen nuorten oppilaiden valppaisiin, silopoimuisiin korviin.

Tiede ja siihen vertautuvat puuhat kuten juridiikka on sellaista toimintaa, että epäilyn osoittaminen virheelliseksi voi olla merkittävä saavutus.

Tänään ja laajemmin näinä aikoina on puhuttu homoavioliitoista eli samaa sukupuolta olevien henkilöiden oikeudesta solmia avioliitto.

Asian otsikoinnissa on puute.

Eikö tämä keskustele kuvastele ”valtionkirkon” ongelmallista asemaa. (Suomen kirkko ei ole varsinaisesti valtionkirkko, mutta sen asema on omalaatuinen.)

Nykyisen keskustelun ongelma on yleinen kova hinku luoda rajoituksia, sääntöjä ja kieltoja. Se vanha perinne ei oikein elä, että ihminen saisi elää kuin pellossa, kunhan ei vahingoita toisia.

Miten olisi ranskalainen järjestelmä? Siviilivihkiminen on pakollinen ja ainoa pätevä.

Kirkot voisivat keskittyä entistä enemmän siunaamaan avioliittoja ja parisuhteita.

Eikö tämä olisi luonnollista? Avioliittoon sisältyy oikeusvaikutuksia, joita asianomaiset eivät pysty ottamaan huomioon. On elatusvelvollisuutta, edunsaantia, omaisuuden yhteyttä ja erillisyyttä, lapsia, ottolapsia, asumisoikeutta jne.

Mielestäni on erittäin hyvä, että aviosuhteesta eli pysyväksi tarkoitetusta yhdessä elämisen suhteesta on selvät menettelytapaohjeet.

Ei hautaaminenkaan ole kirkon tehtävä. Kirkko vastaa suurimmasta osasta hautajaisia, mutta luvan antavat maalliset viranomaiset, ja tietysti vapaamuotoinen hautaaminen on sallittua ja sen on oltava.

Avioliittoon vihkiminen ei muuten historiallisesti ole kristillisen kirkon ikiaikainen oikeus. Oudon moni asia – esimerkiksi pappien selibaatti – on katolisen kirkon valtapolitiikkaa keskiajalta, monissa tapauksissa IV lateraanikokouksen perua. (Selibaatti oli näppärä keino hoitaa asiat niin, etteivät pappien lapset olleet laillisia, vaan äpäriä eli siis vailla perintöoikeutta, jolloin rahat jäivät firmaan, kun pappi kuoli.)

Itse näkisin mielelläni, että samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeus olisi samalla tavalla lainsäädäntöasia kuin esimerkiksi oikeus solmia avioliitto lähisukulaisen kanssa (viittaan tässä sukurutsan rajoihin).

Eettiset kysymykset eli sopivuuden pohtiminen on omiaan kirkolle; kaikkia velvoittavien sääntöjen vahvistaminen on lainsäätäjän asia.

Huomaatte varmaan, että näihin perusteluihin olen piilottanut ajatuksen ei-kristillisistä uskonnoista, joiden erinäisten toimien sitovuus ja velvoittavuus ovat yhä tärkeämpiä asioita.