Annunsiaatio

Marian ilmestyspäivä. Lapsuudessani se saattoi olla arkipyhä, kunnes Vilkuna pilasi almanakan, kuten oli tapana sanoa. Tuskin se Vilkunan syytä oli.

Palaan näihin kokemuksiin, koska ne olivat suuria. Pieni juristikokous Fiesolessa. Se on muinainen etruskikaupunki, nykyisin yliopisto, vuoressa ja paikassa, jossa ruokalasta näkee Firenzen tuomiokirkon kupolin. Luullakseni näky on melkein sama kuin elokuvan ”Hotelli Firenzessä” (Room With a View). Rakennus on entinen luostari. Sisäpihaa voi tuskin ylittää ajattelematta liian tuttua kappaletta ”Luostarin puutarhassa”.

Paikkakunnan tunnetuin asukas oli ollut Fra Angelico, jonka työn jälkiä oli eri puolilla. Onneksi ymmärsin mennä ja jaksoin kävellä San Marcon luostariin. Kysymyksessä on luostari Firenzessä, ei mitään Venetsiaan liittyvää.

Siellä kertomuksen mukaan Cosimo di Medicin aloitteesta Fra Angelico alkoi maalata rakennuksen asuinsoppiin seinämaalauksia. Niistä ehkä kuuluisin on Marian ilmestys, josta yllä on yksityiskohta.

Ei ole huono ajatus opettaa itselleen vanhempaa maalaustaidetta katselemalla tarkoin eri taiteilijoiden versioita samasta teemasta. Tämä enkelin ja Marian kohtaaminen oli suosikkiaiheita. Fra Angelico eli ja kuoli juuri 1400-luvun puolella, mutta hän on hyvä opas sata vuotta vanhemman Cimabuen ja Giotton taiteeseen.

Vertailu on mahdotonta ja rinnastaminen tyhmää, mutta pidän näistä enemmän kuin Leonardosta, puhumattakaan Rafaellosta ja Tizianosta. Täydellinen mestaruus alkaa vaikuttaa, pyydän tätä anteeksi, jotenkin yhdentekevältä. Nämä Firenzen seudun miehet ja etenkin Sienan taitelijat (Ambrogio Lorenzettin Marian ilmestys) sisältävän jollain tavalla maailman luomisen tuoreuden.

Lausuma ei ole aivan päätön; vuosisadoiksi maalaukseen ja kuvanveistoon jääneet ilmiöt, kuten ”oikea” perspektiivi, tulivat näiden miesten mukana. Vanhat sienalaiset saattoivat vielä maalata taulun ”sarjakuvana”. Jonkun pyhimyksen tempauksia esitettiin eri puolilla samaa kuvaa, koska ajallista järjestystä ei ollut vielä keksitty eli siitä ei välitetty.

Muistamme, että maailma luotiin vuonna 1309. Silloin Firenzen seudulla alkoi käydä kellotornissa maailman ensimmäinen punnuksia rattaita käyttävä tornikello. Ennen pitkää hulluus oli huipussaan. Entisten hyvien, yöllä ja päivällä erilaisten rukoushetkien sijaan tuli tapa jakaa vuorokausi yhtä pitkiin palasiin, joiden nimenä oli sitten edelleen ”hetkeä” eli rukoushetkien väliä tarkoittanut latinan ”hora”, tunti. Ja aikanaan tuli ”pieni”, minutus, ja ”toinen, ”secundus”.

Marian ilmestyspäivän musiikkia kuunnellessa saattaa käväistä mielessä, että kukaties olemme nanoihmisiä. Tätä nykyä.

Paastonajan vuoksi on vähän makuasia esittää väitteitä Marianpäivän musiikista, mutta etenkin meillä jouluvirtenä tunnettu ”Kas kirkas nyt kointähtönen” päättää kantaatin numero 1 (Wie schön leuchtet der Morgenstern).

Yritän pitää näppini erossa Bachista, koska pääsiäisviikko lähestyy. Muistaakseni hulluimmillani kuuntelin saman vuorokauden aikana Matteus-passion kolme kertaa ja Johannes-passion kerran. Ennen joulua huomasin, etten ole ainoa hullu. Purin hammasta ja painoin jarrua. Gadiner ynnä muuta johtavat huhtikuun alussa Bach-maratonin – olikohan se 15 tuntia Bachia putkeen. Kyllä teki mieli lähteä, mutta sitten olisin myös istunut sen koko ajan enkä olisi kahteen viikkoon tiennyt kuinka päin olen saati löytänyt takaisin Suomeen.

Bach kuitenkin pääsi lipsahtamaan mieleen, kun vastaan tuli jostain jo ennen lukemani väite, että J.S. Bach kuoli kakkostyypin diabetekseen, samoin kuin Beethoven. Asiasta ei tietenkään saa selvää. Näköiseksi väitetyn muotokuvan perusteella ajatus ei ole lainkaan mahdoton. Joku on myös tutkinut käsialan muuttumista säveltäjän vanhoilla päivillä. Joka tapauksessa Bachilla ja Händelillä, jotka eivät koskaan tavanneet, vaikka olivat aikansa kaksi superstaraa, oli sama kohtalo. Heidät tappoi sama silmälääkäri. Nimi oli Taylor. Niin että älköön kukaan epäilkö lääkäreiden keskeistä roolia musiikin historiassa.