Talvisotamuseo

Vasta nyt ja juuri nyt on oikea aika perustaa Talvisotamuseo.

Valtio on rahaton, kuten se 1930-luvullakin, joten museon asehuoneeseen eli eteiseen voidaan panna pahvista tehdyt Tanner ja Urpilainen ja iskulause: sotaa ei tule! Heistä hurmaantuneiksi suosion osoittajiksi voi sijoittaa pienemmät pahvifiguurit, kuten Juho Niukkanen (maalaisliitto), A.K. Cajander (edistys) sekä tietysti pankkimiehet Paasikivi ja Ryti.

Siksi museo menee talkootyöksi, kuten meni talvisotakin.

Eräänlainen talvisodan muistomerkki meillä on jo, Helsingin Olympiastadion. Se rakennegttiin olympialaisia 1940 varten ja siellä juostiin maailmanennätyksiä jo 1939 kesällä (Taisto Mäki). Asiayhteys taitaa olla nykypolvelle hämärä. Sitä paitsi en pidä historiallisista muistomerkeistä.

Perään kuulutettua innovatiivista teknologiaa pursuva näyttely saataisiin samalla. Katselin taannoin Churchillin komentobunkkeria Lontoossa The Mallin alla. Siellä oli ladon seinän kokoinen kosketusnäyttö sopivasti lasten ja keskenkasvuisten ulottuvissa. Sitä painelemalla saattoi saada jonkinlaisen mielikuvan sotatapahtumista.

Hämeenlinnan tykistömuseon Ihantala-näyttely on hieno ääniefekteiltään, Muuten se on hiukan köyhän miehen versio.

Näiden jälkeen on tullut 3 D, josta voisi lähteä jotain taistelupaikkojen kuvauksessa. Nopea ja tarkka animaatio ja näyttöjen kehitys ovat tuttuja niille, jotka pelaavat koneilla sotapelejä. Kollaan ja Taipaleen voi toteuttaa uudella tekniikalla aivan toisin kuin näyttelijöillä ja filmikameroilla.

Ajattelen esimerkkinä myös pääaseman murtumakohtaa, joka oli Summa. Saa olla todella kokenut topografikartan käyttäjä tajutakseen, miten paha paikka se oli. Aikakauden parasta tekniikkaa edustaneet Miljoonabunkkeri ja Poppius olivat alttiita panssareiden ja jalkaväen hyökkäyksille, ja toinen niistä tuhoutuikin niin, että panssari ajoi tykkinsä putken ampuma-aukosta sisään ja laukaisi.

Sotamuseoissa esitellään hyvin vähän kotirintamaa. Talvisota oli kansainvälisesti ainutlaatuinen tapahtuma siksi, ettei kai missään ole koskaan ollut yhtä suurta osaa väestöstä välittömästi sotatoimien kanssa tekemisissä – muistaakseni noin 12 %. Välillisesti oli paljon, paljon suurempi osa. Nyt voisi ottaa esiin ja näytettäväksi myös naisten roolin ja lasten kohtalot. Sotien jälkeen Suomi ei koskaan pudonnut sellaiseen sukupuolierotteluun kuin 60-luvun lopun amerikkalaisia kirjoja lukeneet vaahtopäät väittivät.

Elokuvissa, joiden väitetään esittävän sotiamme, katsoja ärtyy ensin näyttelijöistä, jotka eivät osaa kävellä saappaissa ja pussihousuissa, ja sen jälkeen hevosten puutteesta. Ratsastushevonen on vähän eri eläin kuin entinen työhevonen. Viimeksi mainittuja on todella vähän.

On istuttu miettimässä Suomi-brändiä ja on hämmästelty nuori miehiä, jotka ovat kovasti ylpeitä talvisodasta – tietämättä siitä mitään. Yleispoliittinen linjamme on vielä kielikuvien tasolla samanlaista kuin neuvostoaikaan. Asia ei taida olla vailla vaikutusta maailmalla. Suomi on monen mielessä entinen itäblokin maa, tai ainakin melkein, ja sen 1900-luvun historiasta on yleisesityksessä yksi alaviittaus tai ei sitäkään.

Venäläiset eivät luultavasti pitäisi tästä ajatuksesta. Sen toteuttaminen voisi käydä luonnolle. Vaikka nykyinen poliittinen johto väittää olevansa vailla vastuuta Stalinin ajan ja sotakommunismin synneistä, ei se ole sillä hyvä. Sekä pienet että suuret valtiot ovat herkkänahkaisia. Talvisota oli Neuvostoliitolle ja välillisesti venäläisille vuosisadan suurin möhläys. Toinen  näkökulma – se oli kansallinen murhenäytelmä, joka peittyi Hitlerin sodan hirveyksiin.

Itse olen valitettavasti niin hullu, että ihailen talvisotaa ja vaalin sen muistoa. Ajattelevana ihmisenä pidän sitä kaikkien aikojen yllätyksiä. Sodan syttyminen, sen vaiheet ja sen äkillinen päättyminen olivat kaikki vaikeasti ennakoitavia asioita.

Niistä on kerrottava. Korkokuvakartan Taipaleenjoen maastosta aion näperrellä omalle seinälleni.