Ruotsalaisuudestamme

Television ohjelmasarjan juontaja kertoi jossain saaneensa niskoilleen myös vihamielisyyttä. Vilkaisin sarjaa ihmetellen, että oikeinko tällaisia asioita pitää ihmisille selittää. Kun katsoin tarkemmin, ohjelman yleisölle esittämät selkeät kysymykset ja vastaukset niihin näin, että tarpeen on.

Toisaalta en usko, että ihmisiä saisi ajattelemaan tunnepohjaisia asioita. Jokin osa joukosta, ilmeisesti ei edes pieni osa, on käsittänyt asian niin, että Ruotsi orjuutti meitä kunnon suomalaisia vuosisadasta toiseen mieltäkääntävällä tavalla. Jollain tavalla, joka ei ole selvinnyt minulle, tämä ruotsalaisten vehkeily jatkuu edelleen, ja iskumiehiä ovat tietenkin ne Suomen kansalaiset, jotka puhuvat äidinkielenään toista kotimaista.

Kun tuo asenne on olemassa, lienee aivan toivotonta yrittää ampua upoksiin tarinaa ”sortovuosista”, jotka alkoivat postimanifestista 1890-luvulla ja huipentuivat ennen kuin tsaari keikahti valtaistuimeltaan.

Oman tulkintani mukaan Venäjä oli hyvin lempeä emämaa ja ne hankaluudet, joita meilläkin ilmeni Nikolain II:n aikana, liittyvät paljon laajempaan eurooppalaiseen kuvioon. Kovista otteista esimerkki on Iso-Britannia suhteissaan Irlantiin noihin samoihin aikoihin.

Lenin ja Stalin eivät olleet sillä kannalla, että historiasta ei opi mitään. Tuota virhettä he eivät nimittäin toistaneet.

Koska ruotsalaisuus-ohjelmassa on hyviä asiantuntijoita, sekin tulee varmaan tuonnempana esiin, että kun mitään sen erikoisempaa suomalaisuutta ei ollut pari sataa vuotta sitten olemassa (kieltä lukuun ottamatta), niin ei ollut ruotsalaisuuttakaan.

Suomen sodan aikoihin eli 1809 yksi ihminen sadasta oli tavannut muutaman vuoden kuluessa enemmän kuin sata ihmistä. Tapaamisella tarkoitan kaupan tekemistä, keskustelua, rupattelua, juomatoveruutta. Suunnilleen sama määrä oli lukenut enemmän kuin kaksi kirjaa, Aapisen ja pienen Katekismuksen. Muista maista tiedettiin jotain merimiehiltä  kuultua. Toisin sanoen kansallistunne on 1800-luvun keksintöä. Suurvaltakaudella Ruotsin armeijoissakin oli yleensä enemmän muukalaisia kuin hallitsevan kuninkaan omia alamaisia.

Tämä ajatustapa tuli muotiin kauan sitten, kun edelleen kaupan olevan Hobsbawmin ja kumppanin kirja perinteen keksimisestä (The Invention of Tradition) ilmestyi.

Hobsbawmista pitäisi kirjoittaa viisitoista verkkokirjoitusta. Täytynee kirjoittaakin. Hänhän kuoli vasta nyt, joitakin kuukausia sitten 95 vuoden iässä. Aikamoinen temppu olla Englannissa yksi maailman arvostetuimmista historiantutkijoista, monta kymmentä vuotta Englannin kommunistisen puolueen jäsen ja lisäksi mm. yksi maanjohtavista jazz-kriitikoista, joka osui aloittamaan tuon uransa juuri Parkerin, Gillespien ja sitten Davisin kulta-aikaan.

(H:n The Age of… -kirjat olivat yliopiston kurssikirjoja hyvin kauan. Myönnän milloin vain olevani syvästi velassa noille kirjoille – joista opin muun muassa sen, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä hyvissä kirjoissa väitetään.)

Kirjoittajat käyttävät esimerkkeinään keksityistä perinteistä Walesin korkeaa kelttiläis menneisyyttä, Englannin kuningashuoneen 1800-luvun loppupuolella Intiasta omaksumia juhlamenoja ja loiston osoituksia sekä skotlantilaista tartania ja kiltiä.

Ruutukankaita lienee ollut yhtä kauan kuin kangasta on kudottu, mutta Skotlantiin se liitettiin lähemmin 1740-luvulla, ja varsinainen läpimurto tuli, kun Sir Walter Scottia lähellä olevat piirit keksivät mielikuvituksellisen väitteen, että suurilla skotlantilaisilla suvuilla oli ”vanhastaan” ollut oma kuviointinsa.

Totuus on tietenkin se, että kuvioita tehtiin sen mukaan, mihin oli aineita (värejä) ja mikä tuntui menevän kaupaksi. Jo 1842 ilmestyi suosittu väärennys, ”Vestiarum Scoticum” eli skotlantilaisten vaatteet.  Kiltin oli puolestaan keksinyt eräs englantilainen kveekari, ja kauppa alkoi käydä kuin siimaa.  Eräänlainen hame miehen asusteena oli tietysti ikivanha keksintö, mutta nyt se yhdistettiin Skotlantiin. Ja kun guttaperkka keksittiin, skotit muistivat keksineensä golfinkin.