Keskikoulukurssia

Ruotsin ja Suomen menneisyydestä ilmi tulleet ajatukset ovat tässä olleet monin kohdin sellaista laatua, ettei pieni lisä tee pahaa.

Valtioiden muodostuminen oli keskiajan suuri tapahtuma. Monin kohdin se epäonnistui. Saksaa ja Italiaa ei syntynyt. Norja sai odottaa melkein yhtä kauan kuin Suomi.

Jopa uskonpuhdistus on nähtävissä taisteluna verotuloista. Keski- ja Pohjois-Ruotsi olivat yhtä vaivalloista aluetta kuin suuret osat Suomesta. Kansallismielisyyden puuskassa keksityt Suomen vanhat heimot, kuten hämäläiset, joiden vaakuna on jutun kuvana, Kustaa Vaasan 1500-luvun hautamonumentin kyljestä, ovat pintapuolisia konstruktioita.

Aikalaisia kiinnostivat verotettavat yksiköt, ja niitä olivat perhekunnat, jotka pystyi löytämään metsästä. Ainoa käyttökelpoinen keino oli maanviljely, mutta etenkin Sisä-Suomessa korpirukiin mahtavasta satoisuudesta innostuneet savolaisetkin pakkasivat vaihtamaan asuinpaikkoja ainakin kymmenen vuoden välein.

Tiedot maanväestöstä ovat veroluetteloita, eivät väestökirjoja. Nykyisin käytettävissä on eräin kohdin yksityiskohtaisempia Novgorodin ja Moskovan luetteloita, kuten kuuluisat Vatjan viidenneksen verokirjat (joissa kuuluu olevan Kemppisiäkin). Sitäkin suurempi merkitys on DNA-kartoituksella. Se antaa enemmän kuin viitteitä väestön liikkeistä ja määristä.

Jopa kuuluisa savolaisten suurmuutto Pohjanmaan suuntaan alkaa tuntua hypoteesina huonolta. Ehkä samat savolaiset merkittiin moneen kertaan veroluetteloihin?

Valtiollistuminen eli kuningasvallan kasvu aiheutti saman kuin yleensäkin: loputtomia onnettomuuksia rahvaalle. Juuri 1400-luvun loppu ja 1500-luku olivat niin ankaraa orjakauppaa ja ryöstelyä, että Karjalan Kannas ja Laatokan Karjala alkoivat tyhjentyä. Väki työntyi länteen, osa itään, turvallisemmille seuduille. Erittäin luultavasti ihmisille oli se ja sama, millä kielellä heitä vainottiin. Herroja eli siis veronkantajia, sotilaita ja pappeja, pyrittiin pakoon. Yksi keino oli elellä metsissä ja ottaa jalat alleen, jos outoja kulkijoita ilmaantui.

Oliko Etelä-Suomessa saamelaisia? Kysymykseen ei voi vastata, koska saamelaisia ei keskiajalla ollut, eikä suomalaisia liioin. Sellaiset erottavat tekijät kuten ymmärrettäväksi ylivoimainen kieli tai esimerkiksi poronhoito, ovat uuden ajan innovaatioita eli aikaisintaan 1600-luvulta.

Kun joku Juslenius kirjoittaa suomalaisista, olisi käsitettävä, että hän harjoitti ”kunnallispolitiikkaa”. Ajatukset suomalaisista omituisena joukkokuntana alkoivat itää 1700-luvun lopulla, ja ne on tapana liittää toisaalta Porthaniin, toisaalta Sprengtporteniin, joka oli sotilaallinen seikkailija.

Maanviljely oli Suomessa erikoisen huono ajatus. Kansa olisi elänyt järsien kuivattua kalaa, mutta aina arvaamaton viljely ja esivalta, joka vei viidenneksenkin tuotosta, johti toistuviin nälkäkatastrofeihin. Erittäin paha sattui kylmään aikaan 1600-luvun lopulla ja viimeinen 1860-luvulla, eurooppalaisittain harvinaisuutena.

Joku ilkeä ihminen voisi sanoa, ettei se maatalousyrittäminen edelleenkään naurata, ja tukea jakava EU on saanut nyt vuorostaan niskoilleen samat vihat kuin eräiden myöhemmän Ruotsin osien kuninkaat 1300-luvulta alkaen.

Suomen nykyisiä vaiheita ajatellen on syytä sanoa, että Venäjän keisarikunta ei ollut pahemmin kiinnostunut Suomesta saatavista verotuloista. Täällähän ei pahemmin veroja ollut, tulleja vain. Heti kun veroja ryhdyttiin puuhaamaan, syntyi kapina. Propagandistisesti nimetyt ”sortovuodet” nähdään edelleen poliittisena toimena. Liian harvoin nähdään, että venäläisellä rukiilla ruokittu suuriruhtinaskunta oli ottanut uskomattoman loikan – ryhtynyt rikastumaan metsäteollisuuden tuotteilla, vaikka ulkomaankauppa kuului emämaan toimivaltaan. Asiaan oli tartuttava – eli nyt alue alkoi kiinnostaa rahallisestikin.

Esimerkiksi Irlanti ei teollistunut. Eikä Viro.