Painiskelusta

Seura-lehdessä oli 50-luvulla juttu ottelusta, jossa painija ja nyrkkeilijä ottivat yhteen, molemmat omilla säännöillään.

Asiasta on tullut puhutuksi eri vuosikymmeninä. Asioita ymmärtävät ovat aina samaa mieltä kuin tuo lehtijuttu – enintään viisi sekuntia, ja painija voittaa.

Vuoden 1918 taisteluissa Helsingin Jyryn painijat ja nyrkkeilijät (pieni vähemmistö) tunnettiin molemmin puolin linjojen.

Käypä tietokilpailukysymys. Mikä ammattikunta oli selvästi yliedustettu menneen ajan mitalipainijoissa?

Vastaus: leipurit.

Ennen leipää vaivattiin kai jopa Elannon leipomossa käsin. Nuo leipurit olivat siis kiinni ”harjoitteissa”, joita tehdään nykyisin kuntosaleilla. Sivutuotteena saatiin leipää ja pullaa.

Valokuvista päätellen painijoilla oli jo muinaisuudessa aivan erinomainen lihaksisto, ja laji vaati myös hyvää tasapainoa, ketteryyttä ja nopeutta. Tosin eräissä olympialaisissa – sanoisin että puhe olisi ollut Tukholmasta – painittiin vanhoilla säännöillä eli ulkona hiekkalaatikolla pyrkien selätykseen. Ottelu kesti 11 tuntia, ja ottelijat pysyivät pystyssä vain nojaamalla toisiinsa.

Kuten tunnettua, paljon porua aiheuttaneen neuvostomuistomerkin, Tallinnan Pronssisoturin mallina oli ollut painija Kristjan Palusalu, joka voitti 1936 kultaa raskaassa sarjassa sekä kreikkalais-roomalaisessa että vapaapainissa.

Yllättävä korkeakulttuurin edustaja painin rakastajana oli Frans G. Bengtsson, Orm Punaisen kirjoittaja ja mielestäni Pohjoismaiden paras esseisti viime vuosisadalla. Antiikin ja keskiajan ihmeitten esittelyn ohella hän kirjoitti esseen myös painista. Ohimennen vihjeenä niille harvoille, jotka lukevat Bengtssonin esseitä, ”Promenad till en myrstack” näyttäisi sekin käsittelevän jotain toisarvoista, muurahaisia (joista pidän erikoisesti, paitsi omissa housuissa), mutta on elämän kokoinen kirjoitus.

Amerikkalainen John Irving lienee aikalaisistamme tunnetuin painin puolestapuhuja. Eikös hänellä ole sellainenkin kirja kuin ”Välisarjan avioliitto” (”The 158 Pound Marriage”, 1974). Ja ainakin haastatteluissa hän väittää viihtyvänsä treeneissä.

Kielikuvana jokainen tutkija ja taiteilija painii erilaisten ongelmien kanssa. Itse painin ymmärtääkseni, mahtoiko aikamme kuuluisimpiin luettu filosofi John R. Searle kumminkin erehtyä haukkuessaan pataluhaksi pari kaveriaan, jotka ovat julkaisseet kirjoja tietoisuudesta ja informaatioteoriasta. Informaatioteoriassa kun ei oikeastaan ole kysymys informaatiosta… Siinä on kysymys todennäköisyyksistä ja niiden jakaantumista, ja se, mitä letkussa liikkuu, on oikeastaan yhdentekevää.

Teorian hienous on oivallus – teoreema – että kanavaa eli letkua voi samanaikaisesti käyttää lähellä sen kapasiteettia ja silti pitää virheiden määrä pienenä. Kysymys on koodauksesta eli signaalin käsittelystä, tai jos haluatte sanoa niin, lähetettävien ja vastaanotettavien symbolien järjestämisestä.

Jutun kuvasta käy ilmi, että Jaakob ja enkeli ottelivat kreikkalais-roomalaisen painin sääntöjen mukaan. Toisaalta hakukone osoittaa, että jotkut taiteilijat ovat kuvanneet tämän merkittävän tapauksen vapaapainiotteluna.

Mooseksen kirjan (1. Moos: 35) tarina on hämmästyttävä. Sitä on hyvin vaikea ymmärtää. Tämäkin ottelu jatkui jatkumistaan, aamuun asti, eikä vastustaja voinut voittaa, vaan käänsi käden kosketuksella Jaakobin lonkan sijoiltaan. Sen jälkeen vastustajalle ei kelvannut enää edes Jaakobin nimi. Hänen uudeksi nimekseen annettiin Israel, ”hän joka kamppailee Jumalaa vastaan”.

Kysymys on voimasta eli kineettisestä energiasta. Mooseksen kirjan kertomus siis sisältää kysymyksen entropiasta ja siksi samalla informaation siirtymisestä kanavassa. Ymmärrättekö? Minä en.