Luonnon omituisuus

Väitöskirjassaan Kati Lintonen on tutkinut I.K. Inhan valokuvallistettua luontoa. Nähdäkseni kirjassa on mainittu jokseenkin kaikki tarpeelliset lähteet, ja sen aihe on hyvä. Inha varmaan todella on ollut kuuluisin valokuvaajamme. Hän aloitti kansallistunteen puhkujana ja liukui siitä kuvaamaan luontoa sinänsä – mitä se sitten tarkoittaakin.

Valokuvallistaminen tarkoittaa suunnilleen sitä, mistä tässä on ollut usein aikaisemminkin puhe. Paikkoja ei nähdä omilla silmillä, vaan opitun kautta. Maisema on kaunis (tai pittoreski tai subliimi), koska näin on ennenkin sanottu. Ja ihmiset kiipeilivät Aavasaksalle saadakseen tietää, että miltä se kaunis sitten näyttää.

En itse oikein harrasta näkyvän fiiniä tieteellistä käsitteistöä ainakaan valokuvauksen yhteydessä. Siitä on niin monta kymmentä vuotta, kun käänsi Foucaultia, joka nyt on Lintosenkin keskeinen lähde, ja luin Z. Baumannia, saati Barthesia.

Herran pieksut, puoli vuosisataa pian! Yhdyn kiihkeästi niihin kommentoijiin, joiden mielestä voisi olla jo kiire vetäistä turve tyynykseen. ”Keveitä multia” on tapana toivottaa. Martialis, joka oli yhtä hävytön mies kuin Catullus, toivotti tätä ja pehmeää hiekkaa myös – jotta koirien olisi helpompi kaivaa luut ylös.

Väitöskirja on arvokas, koska siinä selvitetyt käsitykset luonnonkauneudesta ovat edelleen päässämme. Niitä pystyy osoittamaan myös eilen käsittelemästäni kirjasta. Ja sekin maisemakuvauksen sääntö oli tuttu jo I.K. Inhalle, että isoon luontokuvaan on saatava etualalle jotain sopivaa. Isäni käytti usein reppua. Jos aiheena on tunturi ja etualalle otetaan ihminen, on hyvä kuvat se ihminen selkäpuolelta, ihanuutta ihmettelemästä.

Valokuvan ja luonnollisesti maalaustaiteen lisäksi kirjallisuus sisältää nuo samat kertomukset. Runeberg ei oikeastaan kuvannut luontoa edes idylleissään. Hän kirjoitti uudelleen saksalaisten kreikkaan perustuvia luontokuvia.

Epäilen että hän oli omimmillaan jossain Saarijärven Paavossa. Luonto on vihollinen! Se on paha ja uhkaava. Se on alistettava, esimerkiksi kaivamalla kauhean syvät ojat.

Erittäin vanha ja luvallinen keino on kuvat tunnetiloja eli ihmistä runouden luontokuvilla. A. Kivi oli ehkä tässäkin kaikkein paras. Hän liukuu tavan määräämästä idyllistä johonkin aivan omaan, kun kesän kirkkaudesta kuuluu kirkonkellon ääni. Tuonen lehto ei liene paikka, jonka löytäisi navigaattorilla. Sen koordinaatteja ei ole olemassa, mutta silti tuloksena on kuva, joka vaikuttaa voimakkaasti. Siinäkin muuten näkyy Kiven kaksinaisuus, luonnon ja ihmisen tekojen rinnastaminen – Tuonelan karja.

Timon laulu eli oravan laulu on vetäytymistä vaaroista, mutta korkealta näköalapaikaltaan oravainen katselee maailman piirii – taisteloa allans’ monta.

Suuren luonnon kaikessa moninaisuudessaan toi kirjallisuuteemme Eino Leino. Tässä lajissa – tässäkin – Koskenniemi häviää kirkkaasti. Aivan suurenmoinen oli L. Onerva. Päivä laskee, viihtyvät vienot veet.

Ei ole aihetta huomautella Inhasta, mutta kyllä hän taisi olla hullu mies. Hänen maisemakuvissaan on jotain sellaista objektiivisuutta, joka vivahtaa viileydeltä.

Signe Brander, joka lienee hänkin ollut kummallinen ihminen, siirsi kohteisiinsa lämpöä. Näitä kahta klassikkoa ei oikein voi rinnastaa, koska suuren yleisön mielessä edellinen muistetaan maisemakuvaajana, jälkimmäinen kaupunkikuvaajana.

Mutta pelkästään ilmaistakseni iloni Tapiolan Sauli Niinistön muotokuvasta, jota näytettiin televisiouutisissa kuin esimerkkinä siitä, miten ilmava ja vähien värien merkityksillä maalauksen voi tehdä, mainitsen kuin kysymyksenä lukijoille, onko teissä toista ketään, jonka mielessä Signe Brander ja Helene Schjerfbeck liittyisivät toisiinsa? He olivat aikalaisia ja yksinäisiä naisia, mutta lisäksi on kuin olisi muutakin, jotain sellaista, mikä ei taivu sanoiksi ja on siksi näkyvissä vain kuvina?

Kuvassa 1700-luvun käsitys Enontekiöstä.