Aika paljon kuolleita

En ole varma, kuinka monta ihmistä tämän hetken kaupunkilainen muistaa. Ehkä teen tarkemman listan. Huolimaton lista sanoo 800 – 900. Keksin perusteiksi nimen, kasvot, ja perustiedot ajasta ja paikasta. Ylimääräinen peruste voisi olla se, että jos tapaisimme, nyökkäisimme tai jäisimme juttelemaan.

Tämän kirjoituksen kannalta mielenkiinnottomia ovat ne muutamat kymmenet tai ehkä sata ihmistä, jotka ovat tulleet ja jääneet mieleen viimeksi kuluneen vuoden aikana. Sellaisia on vanhempieni hoitoon osallistuneissa, jotka saattoivat olla tärkeitä, mutta vain roolissaan ja lyhyen ajan. Muistokonserttiin joulukuussa kutsuttiin ja sinne tuli ihmisiä mm. järjestöistä. En ollut nähnyt heitä ennen enkä kuullut heistä mutta muistan nyt, luultavasti vain sähköpostien ja kirjeiden värkkäämisen takia.

Sukulaisista muistan kaikki sedät, tädit, enot ja serkut. Omaa kattilakuntaa on 18 ja verisukulaisia puolisoineen yhteensä 100. Tämän vertasin listoista. En tuntisi kaikkia serkkuja, melkein viittäkymmentä, kadulla enkä kujalla. Hautajaisissa tai häissä pystyisin bongaamaan ja ehkä saamaan kaikkien nimet oikein. Mutta puolisoiden kohdalla olisi paljon heikompaa.

Vähän yllättävästi sain kokoon Otavasta, johon siis menin töihin -64, aivan yllättävän määrän nimiä ja kasvoja, kaikenlaisia kuolleita konttoripäällikköjä ja erotettuja vahtimestareita. Asia tuntuu mystiseltä. Minun piti olla siellä tilapäistöissä, mutta kun päivällä kokeilin, muistin Uudenmaankadun toimistotalon kaikkien huoneiden asukkaat.  Puuttumaan jäivät ne kaksi tätiä, joita Hannu Marttilan isä kuvaosaston johtajana komensi. Mutta MMM-toimitus, tietosanakirjan toimitus ja kirjakauppamyynti olivat helppoja, samoin Reenpäitten sotakaverit, joita hiiviskeli käytävissä huolestuneen näköisinä.

Jos tästä tekisi seuraleikin, luulen että vielä tälläkin hetkellä Heikki A. Reenpää löisi laudalta kenet tahansa. Hän tuntuu muistavan kaikki 70 vuoden ajalta. Isäni tietenkin oli erikoistapaus, kun hänellä oli niin epätavallinen muisti. Kysyin kerran ilkeyttäni häneltä alokaskavereita ja RUK:n kurssitovereita talvisodan ajalta, ja eikös tämä ruvennut luettelemaan nimiä, kunnes pyysin lopettamaan. Ylenpalttisissa harrasteissaan ja asianajajan ammatissaan hän tietenkin tapasi jatkuvasti ihmisiä, jotka oli syytäkin painaa mieleensä, mutta luulen, että hänellä oli vielä 90 vuoden iässä käyttömuistissaan tuhansia. Päättelen sen joistakin virheistä. Muistelimme nimittäin seurustelumielessä Helsingin raastuvanoikeuden tuomareita vuodelta 1967. ”Mikä se oli se pösilön oloinen poika, joka kuitenkin kirjoitti Pulkkikselle päätökset?” – ”Kiviharju.” Osastoja oli 16, useimmilla kaksi jaostoa.

Missä olette, Luukanen, Candolin, Boehm, Cornér, Livson, Voipio, Lindblad, Pulkis, Tennberg, Boije, Rossi-Tiihonen, Rein… Joku sanoi, että Kullervo Leinonen olisi hengissä! Ei sitä koskaan tiedä, onhan KHO:n presidentti Nuorvala täyttänyt sata vuotta ja KKO:n 1919 syntynyt Curt Olson samoin, vaikka tietääkseni ei voimissaan.

Korkeimman oikeuden jäseniä ja esittelijöitä ei voi oikein laskea, koska tein heistä niin monta listaa väitöskirjatyön yhteydessä. Muististani puuttuu muutamia lyhyen aikaa ylimääräisinä esittelijöinä käväisseitä, enkä liioin saa päähäni arkistonhoitajan nimeä, vaikka muistan tietenkin Margaretan, Kyllikin ja tietysti Maijun ja Marjukan ja monet muut, jotka olivat silloisen kielenkäytön mukaan toimihenkilöitä.

Asevelvollisajalta muistan esimiehet mutta muuten vain satunnaisesti ihmisiä, kaikkiaan en sataakaan. Se pohjalainen keittiökersantti, joka huusi naama punaisena? Kaikkia kansakoulukavereita en muista, ja jos kurkistaisin koulun matrikkelia, näkisin unohtaneeni joitakin oppikouluajan luokkatovereita.

Mutta kun mukaan tulevat lapsuuden ja nuoruuden muistetut, huomaan ensin, että kokonaisia perhekuntia on kuollut sukupuuttoon, kuten Niemet siitä meitä vastapäätä. Vanha maaseutu tuottaa vaikeuksia, koska niin monella oli sama sukunimi. Rengon Tanelin muistaa kuka tahansa, koska hän oli kova hiihtäjä. Kustannusliikkeessä oli yhteen aikaan johtajana tohtori Renko, joka oli samaa sukua kuin se Renko, joka oli 30-luvulla opettamassa Mussolinin sukulaiselle urheilua.

Vahinko ettei voi viestittää kenellekään vainajalle, että kyllä minä muistan… Ja muuten – tämä on jotain muistamisen sosiologiaa. Olen aika huono muistamaan ihmisiä, liiankin huono. Olen tavannut ja tuntenut ihmisiä, joilla on tuo kadehdittava ja ihmeellinen kyky. Vaikkeivät ole poliitikkoja eivätkä kauppamatkustajia, he muistavat kaikki joskus tapaamansa – ja vaimot ja lapset myös. 

 - - - Kuva on pieneksi jpg:ksi prässätty 64 Mb:n HDR- Vähän niin kuij muistini.