Tufte taas

Edward Tufte on mainittu myös tässä blogissa vuosien kuluessa moneen kertaan käppyröiden keisarina.

Ensimmäinen hänen kolmesta kirjastaan oli ”The Visual Display of Quantitative Information”, kvantitatiivisen informaation visuaalinen esittäminen. Kirja oli kallis. Sen julkaistakseen Tufte joutui kanittamaan kaiken omaisuutensa. Kirjaa myytiin puolitoista miljoonaa kappaletta, ja se on ollut vuosikymmeniä yhdessä kahden samaa aihepiiriä käsittelevän niteen kanssa ympäri maailman ihailtu, arvostettu ja ennen kaikkea ahkerasti luettu teos.

”Miten tilastoilla puijataan” on kevyttä kamaa näihin verrattuna. Erinäisten asioiden, etenkin lukusarjojen, kuvallinen esittäminen on hänessä saanut tulkin, joka ei totisesti lannistu tehtävästään. Teokset ovat myös sangen sivistäviä. Paljon muun ohella niistä näkee itse, miten suuri osa tulvehtivasta informaatiosta on turhaa, yleensä toistoista.

Nyt Tufte valmistelee uuta kirjaa. Projektin nimi on ”The Thinking Eye”, ajatteleva silmä. NPR:n mainio ”Brain Candy” julkaisi hiljan haastattelun. (www.npr.org)

Tufte kertoo, miten hän tässä kerrankin lähti kävelylle tuttavansa kanssa ja sanoi, että ollaanpa 10 minuuttia ihan hiljaa. Ei puhuta mitään. Sillä tavalla näkee paremmin ja enemmän.

”Suuri tehtävä on omistaa merkittävä osa aivojen prosessointivoimasta näkemiseen.”

Hän selittää ja viittaa kokemuksiin esimerkiksi kännykkään puhumisesta ja auton ajamisesta. Puhuessaan ihmiset eivät näe paljonkaan.

Kun ei puhu, tapahtuu ihme. Kaikki edessä oleva on kohta kuin varta vasten huolellisesti näkemistä varten valaistu. Yksityiskohdat erottuvat ja sävyt säestävät toisiaan.

Paul Cézanne oli taidemaalareista ensimmäinen. Hän aavisti, ettei todellisuutta eräässä mielessä ole olemassa. Hermostoon ja aivokuoreen ensimmäisenä tulevat aistimukset esimerkiksi tämän jutun kuvasta, Chateau Noirin louhikosta, ovat väriläikkiä ja etenkin viivoja. Pitkien aikojen kuluttua – siihen voi mennä jopa kymmenen millisekuntia, aivot ovat hakeneet muualta mallit ja oletukset, jotka prosessoidaan yhteen ärsykkeen kanssa. Väriläikkien ja viivojen sekamelska näyttääkin esittävän kiviä ja puita ja taivasta takana.

Tämä sinänsä hiukan yllättävä selitys on todistettu kokeellisesti pitävästi, ja neurobiologia tietää kaikenlaista itse prosesseistakin. Ainoa mitä ei tiedetä eikä saada koskaan tietää on sisäisen, koetun eli elämyksellisen kuvan muodostuminen.

Tietysti – jos katsomme toista Cézannen maalausta, näemme kolme omenaa. Yhtä totta olisi kuitenkin sanoa, että näemme erivärisiä maaleja, joita on sivelty kankaalle. Useimmat katsojat käsittävät myös, että vaikka he näkevät omenoita, niitä ei voi syödä.

Sama maalari alkoi käyttää tauluissaan myös käsittelemätöntä pintaa. Joissain kohdissa on vain kangasta. Hahmopsykologia ei riitä selittämään, miten ja miksi aivot täyttävät maalauksen aukot.

Useimpien ihmisten hallusta tai kuolleiden jäämistöstä löytyneet valokuvat ovat samanlaisia, erittäin huonoja. Niistä näkee heti, mitä on jäänyt tavoittamatta.

He eivät ole kuvanneet sitä, miniä näkevät eivätkä sitä, minkä luulevat näkevänsä, vaan sitä, minkä he luulevat kuuluvan näppäilykuvaan – siis tusinatavaraa, viihdettä. Monet panevat varmuudenvuoksi silmänsä kiinni ennen kuvan laukaisemista. Kova ammattimies tuijottaisi viisitoista minuuttia paljasta seinää, kunnes äänet katoavat ja kuvat alkavat kulkea.