Isojen luokkaretki II

Alempi keskiluokka nosti Suomen 1948 – 1968. Jos joku haluaa jatkaa sanomalla, että keskiluokka, etenkin sen ylempi kerrostuma, tuhosi suomen 1988 – 2008, en osaa vastaankaan väittää.

Sotien jälkeen hengissä säilyneet ja kunnostautuneet sotamiehet ja aliupseerit olivat tyypillisesti ammatittomia, työttömiä ja maattomia. Ratkaisun yksi osa oli asutustoiminta. Se oli kova, kukaties liian kova ratkaisu monille. Kylmä tila merkitsi kymmentä vuotta nälkää ja sekalaisia töitä. Parempi lohkotila osittain valmiine peltoineen merkitsi vähintään elämän jatkumista entisellään.

Sotien jälkeinen ja kansalaissodan jälkeinen maareformi olivat Euroopan mitassa ja ehkä koko maapalloa ajatellen epätavallisen onnistunut. Poliittinen tilanne oli suotuisa. 1922 pelättiin aiheellisesti uutta kapinaa tai lopullisesti vastahakoista työväestöä. 1945 pelättiin sotakorvaustoimitusten takia. Molemmilla kerroilla keskusta, oikeisto ja parlamentaarinen vasemmisto olivat yllättäen samalla asialla. Sotien aiheuttaman tauon vuoksi äkkiä nousseet poliitikot olivat yllättäen vanhoja kavereita niin kuin Tanner ja Paasikivi 20-luvun alussa ja vaikkapa Hetemäki ja Niilo Hämäläinen omana aikanamme. Leskinen ja Varjojen olivat tottuneet vetämään siltasaarelaisia jo 1939. Maaseudun täytti alempi keskiluokka – kotiutetut reservin luutnantit, jotka aloittivat opintojaan joko suoraan työmailla tai korkeakouluissa.

Luokkaretki oli ällistyttävä saavutus. Historian puolella sitä ei ole tutkittu ollenkaan, yhteiskuntatieteissä niukasti. Edes kaunokirjallisuudessa se ei juuri esiinny, toisin kuin maa- ja metsätalous, työväestö, keskiluokka ja yläluokan pikkuinen mutta vaikutusvaltainen joukko. Alimmasta kerrostumasta on Kalle Päätalon korvaamaton kuvaus ja – tätä kaikki eivät ole huomanneet – luokkaretken kuvaus Tampereelta sotien jälkeen.

Mielenkiintoisinta ei ole lopputulos, vaan kehitys, siis luokkaretken dynamiikka eli reittikartta.

Puhun tässä asiasta, jonka tunnen myös kokemuksesta. Kun keräilin merkittävien juristien taustatiedot noin vuonna 1990, en ollut uskoa silmiäni. Yli puolet oli ensimmäisen polven ylioppilaita. Poimin valtiokalenterekista kaikki siinä esiintyneet juristit yli sadan vuoden ajalta. Virkatuomareiden rinnalla asianajajat ja liikejuristit olivat tietysti huonosti valittu joukko, koska otantaan ei ollut teknisiä mahdollisuuksia. Yritin tukeutua 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Kuka kukin on –teokseen, mutta siinä ei tietenkään ollut ”pudokkaita” eli kokonaiskuva oli väärä. Tulos oli sama. Tyypillisiä isän ammatteja olivat käsityöläiset ja postin ja rautateiden toimenhaltijat.

Isäni oli muuten yksi näistä – pennitön opiskelija siihen aikaan, josta omat muistikuvani alkavat – ja äiti tosin menestyneestä kauppiasperheestä, mutta vain keskikoulun käynyt. Kymmenen vuotta myöhemmin eli kun itse menin lukioon tästä joukosta osa oli tietenkin vajonnut, tyypillisesti viinaa viljellen, mutta näkyvä osa oli uutta, kiireistä keskiluokkaa.

Suomea eivät muuttaneet lihavat, ilkeät, laiskat ja hyvin koulutetut suuret ikäluokat, vaan heidän isänsä ja äitinsä. Ruotsalaisessa luokkaretkikirjallisuudessa mainitaan, että samalla tavalla kuin Amerikassa saa kysyä, paljonko toinen tienaa, Ruotsissa ei ole sopimatonta tiedustella puhetoverin sosiaalista taustaa. Sitä ei edes pidetä kovin kiinnostavana (paitsi yläluokka).

Suomessa se on suuri tabu. Asianomainen itse voi – juovuspäissään – puhjeta puhumaan ja kertoa, miten taivaansinisenköyhästä kodista hän on. Sopivana kabinettikeskusteluna voi mainita, että Risto Kangas-Ikkala oli tosi köyhistä oloista ponnistanut Finn-Stroin (Kostamus) todellinen sankari, joka teki työt sillä aikaa kun Kekkonen ja Kauko Rastas ryyppäsivät ja rälläsivät venäläisten kanssa. Yrjö Niskanen, Pertti Voutilainen, miksei Tauno Matomäki – meillä on liikemaailmassa keskuudessamme kokonainen sukupolvi huippuja, jotka ovat ensimmäisen sukupolven lukeneistoa. En luettele tässä omistajia – sellaisia kuin Armas Puolimatka. Heitä on niin paljon. Toimitusjohtajan ammatti on vaikea ja taisi muotoutua vasta 1960 –luvulla, myös fiksujen professoreiden työntämänä (Juuti, Kaila, Karlsson).

Näitä menestyjiä luetellaan ajatuksin, että he pärjäsivät vaatimattomasta taustasta huolimatta. Entä jos asia on toisinpäin. Jos jotkut pärjäsivät vaatimattoman taustansa takia?

Kysymykseni ei perustu faktoihin eikä tutkimukseen. Oltuani koko ikäni herrojen kanssa marjassa eräänlaisena puoliherrana olen kohdannut elinkeinoissa ja yliopistolla niin loputtoman määrän perittyä keskinkertaisuutta, etten osaa olla kysymättä ääneen. […]