Vanhempien tuttavat

Viihteen ja taiteen ero on jokaisen arkipäivän ongelma. Viihteessä kertomuksen päähenkilön äiti on kateissa ja ehkä isäkin. Tosin isästä ei ole niin väliä. Taiteessa päähenkilön nielaiseva himo on tehdä vaikutus vanhempien tuttaviin.

 

Siihen on kaksi keinoa. Vanhempia, etenkin isää, voi ylistää tai hänet voi ylittää. Jos epäonnistuu molemmissa, seurauksena on alittaminen. Siitä alkaa elämänvalhe eli koko elämän kestävä valhe, tai raunioituminen.

Sellaisesta on hyvät kertomukset tehty.

Edes itsenäisyyspäivänä meitä ei kiinnosta, kuka oli Antti Rokan äiti ja mikä oli miehiään kapteeni Lammion isä. Asiaa tuumittuaan kirjailija Linna muutti mieltään ja meni taiteen puolelle. Syntyi Koskelan perhe ja sen edellyttämä romaanisarja.

Pentti Haanpään kirjoissa toki on oikeitakin vanhempia eli isiä ja äitejä, mutta enimmältään he vaikuttavat poissa olevina voimina tai välillisesti. Lihallisten vanhempien asemassa voi olla kylä. Kylä katsoo ikkunoillaan ja paheksuu. Mene pois! Haanpään kylä torjuu. Saman teki Aleksis Kiven kylä taloryhmineen, ja koville otti ennen kuin veljekset sen vaivan selvittivät.

Kaukosäädin keksittiin esihistoriassa heti tulen jälkeen, ennen pyörää. Kuolleet esi-isät säätelevät tänäkin päivänä lastensa toimintaa maan kamaralla. Käyttöohjeet ovat kuten ennenkin sekavat.  Faistoksen diskos on sellainen käyttöohje. Siinä on kuvin ja ehkä tavumerkein selvitetty, miten esi-isien henget on uhrein lepytettävä, sillä jos siinä epäonnistuu, Kreetaa huuhtoo hyökyaalto, ja se on menoa minolaiselle kulttuurille.

Taide tuli tasoihin Aishkyloksen ja Sofokleen näytelmissä, joissa isät, äidit ja tyttäret sekä pojat menivät sekaisin sanan useassa merkityksessä.

”Kuka minä olen” on keskenkasvuisen ihmisen päiväkirjan tekstiä. ”Kuka isäni oli”, on ankara kysymys. Siihen on löydettävä vastaus.

Nyt kävi niin, että minulla oli tilaisuus antaa oma vastaukseni tähän kysymykseen Alminsalin lavalta. Kuulijoita oli noin 237 henkeä, suurmiehiä ja piennaisia, keskenkasvuisia ja ylivuotisia, sekä painvastoin.

Todella hienon, korkean ammatillisen tason musiikin taustalla vaihtuivat heijastetut valokuvat 60 vuoden ajalta. Ne tuntuivat huvittavan ihmisiä. Tässä oli tavallinen suomalainen suku.

Sanoin että isäni oli ollut sisäisesti riippumaton ihminen, ja lähinnä sellaiset osaavat koota ryhmiä ja toimia porukalla, kuten esimerkiksi oopperassa toimitaan.  Lause sisälsi vihjauksen johtajakoulutuksesta. Tarkoittamani henkilö ei ollut konsulttien tarkoittama johtaja eikä johdettava.

Väliajalla tervehdin sataa ihmistä, kaikkia ilokseni. Mukaan mahtui yksi syvästi eksistentiaalinen, kuin historian takainen keskustelu.

Vanha mies, silti terävästi liikkuva, osoitti sormellaan yhtä lämpiöön asetelluista valokuvista, joita oli viitisenkymmentä. Hän sanoi, että vuosiluku oli väärin. Kuuluisi olla 1949. Sanoin että voi ollakin, ja kysyin, että mikä on tuo kämppä, kun en sitä tunne. Valokuva oli tämä yllä näkyvä.

Hän sanoi että Nattastunturin palovartijan maja. Sellaisia oli ennen. Kesätyöt olivat haluttuja, mutta vaativat hermoa. Siellä saattoi olla vahtina viikkojakin ihmistä näkemättä.

Kysyin vanhalta mieheltä, että mistäs tiedät. Hän näytti kuvaa sormella ja sanoi: tuossa olen minä. Tultiin itäkairasta.

Sitä sai vähän miettiä. Reitti ja maasto ovat edelleen maan vaikeimpia, ojista ja metsäteistä huolimatta. Nimeä en kuullut – mutta vanhempien tuttavia.