Rempallaan

Oli helppo arvata, että siitä tekijänoikeustietokoneesta riittää puhetta. Televisiokeskustelu tosin oli asiallinen. Päästäänkö asioissa eteenpäin, se jää nähtäväksi.

Ajattelin nostaa esiin ristiriidan, joka on syvempi kuin säännösten soveltaminen ja oikeusperiaatteiden ristiriita.

Usein mainitsemani kirjailija Stefan Zweig on pannut rehellisyyteni koetukselle. Luultavasti Saksan Amazonista saisi e-kirjoja ja äänitteitä sillä yksinkertaisella tempulla, että ilmoittaisi valheellisesti osoitteekseen vaikkapa Saksassa sijaitsevan hotellin. Luultavasti laskutus kulkisi luottokortin mukaan kuten kuuluukin.

Tätä nykyä näitä himoitsemiani tuotteita ei saa Suomeen, tekijänoikeussyistä kuinka ollakaan. Yhdysvalloista saa, mutta siellä saksankielinen valikoima on tietenkin aika niukka.

En ole vielä onnistunut ratkaisemaan moraalista ongelmaani. Kun e-kirjasta maksaa listan mukaisen hinnan, ei kai siinä kukaan kärsi tappiota? Mutta juuri noin muutkin rosvot ajattelevat.

Zweig antaa hyviä kirjoittamisen ohjeita. Kun käsikirjoitus on valmis, siitä on poistettava kolmannes. Poistettavat kohdat löytää helposti. Ne ovat asioita, jotka on jo sanottu tai eivät muuten vie kerrontaa eteenpäin. Kun kustantaja lähettää vedoksen (tämän on mennyttä aikaa), siitä on vielä kerran poistettava kolmannes. Tavallinen lause paranee, jos siitä poistaa kolmanneksen sanoista.

Tämä periaate sopii pariksi sille, joka ilmaistaan usein Amerikan kielellä ”kill your darlings”. Kun ilahdut omasta kirjoittamastasi, että tulipa sanotuksi kohdalleen – pyyhi se kohta pois. Ilahtumisesi osoittaa, että kohta törröttää tekstissä kuin tikku sormessa.

Miettiessään omaa kohtaloaan ja miljoonien juutalaisten ja muiden vähemmistöjen kohtaloita Zweig  mainitse kevyesti, että saksalaisille järjestys on aina ollut suurempi arvo kuin oikeudenmukaisuus.

Kohta hän huomauttaa, että saksalainen ”sivistysporvaristo”, jota meilläkin ihailtiin ja jäljiteltiin, oli oppinut ajattelemaan, etteivät kaiken maailman korpraalit ja kanafarmarit pysty käytännössä hoitamaan isoja asioita, siis sellaisia, joihin tarvitaan korkeakoulututkinto.

Tuo huomautus tarkoittaa Hitleriä ja Himmleriä. Entisen – kukaties nykyisenkin – Saksan suunnaton luokkatietoisuus ja siis ylimielisyys on ilmiö, jota ei usein mainita historian hirveyksistä puhuttaessa.

Tuo ilmiö on sangen lähellä järjestyksen rakkautta. Myös kansakunnan on pidettävä kiinni järjestyksestä. Jokaisen on tiedettävä, sopiiko insinöörin vaimon lainkaan tervehtiä dosentin rouvaa, ja myös siviilissä ihmisen on käsitettävä sen verran, että pitää suunsa kiinni, jos ylempiarvoinen soimaa häntä virheestä, jota hän ei ole tehnyt. Alempiarvoinen ei saa puhua, ellei häntä ole kehotettu siihen, eikä varsinkaan puolustautua. Olen kuullut väitettävän, että tuota periaatetta noudatettiin myös oikeudenkäynneissä, jotka olivat siellä kuten ennen meilläkin rikosasioissa tuomarin ja syyttäjän keskustelua. Syytetyn tai hänen tikkuviinalta lemahtavan avustajansa ei sopinut siihen sekaantua.

Olen nyt pyöritellyt tätä kysymystä mielessäni. Suomen kansa, joka kohta taas juhlii itsenäisyyttään, on tunnetusti herravihan syövyttämä. En osaa sanoa, onko se nykymaailmassa aiheellista. Tarpeellista se saattaa olla.

Vaikka asenteet kumpuaisivat huonosti ajatelluista havainnoista, ne ovat asianomaisen sisäistä totuutta. Sisäistä totuutta on kunnioitettava.

Liittyisikö poliitikkovihakin jotenkin siihen, että edustajillamme on maaginen kyky antaa ymmärtää sellaista, mitä he varovat sanomasta. Nimittäin: ”Ettehän te äänestäjäressut kuitenkaan näistä asioista mitään ymmärrä.” Tuo arvio on monissa tapauksissa aivan oikea. Mutta silti. Ja tiedemiehen ja etenkin taiteilijan tehtävä on olla epämiellyttävä. Hän tekee velvollisuutensa kertoessaan epämiellyttäviä asioita ihmisille, jotka eivät halua sellaista kuulla. Jos jollain on isompi käsi, se on sitä varten, jotta siihen pienempi voisi tarttua.