Kuvassa

Kylässä kävi vanha ystäväni Esko Putus. Siitä on jo monta vuotta, kun hän lopetti kameraliikkeensä Helsingin Uudenmaankadulla. Totesimme, että emme olleet kumpikaan nuorentuneet. Vetreydessäkin saattoi havaita toivomisen varaa.

Sain vastaukset kolmeen kysymykseeni kolmessa minuutissa, kun ensin oli nautittu torttuja ja mantelileipiä.

Muutoin mainio mutta sangen kallis diaskannerini Braun Multimag oli osoittautunut ongelmalliseksi, koska pahvikehyksiin istutetut vanhat diat oli istutettava koneeseen kappale kerrallaan niin että kyllä siinä aikaa meni, tupakasta nyt puhumattakaan.

Esko ei ollut nähnyt vastaavaa värkkiä ennen, mutta löysi sen syöttöaisasta punaisen muovisen kone-elimen, jonka saattoi kääntää ympäri. Lopputulos: pari viikkoa tuskailemani ongelma ratkesi perin heti. Oikein eli alkuperäisen valmistajan (Braun tai Reflecta) tarkoittamalla tavalla käytettynä värkki skannaa täyden kelkallisen eli 60 diaa käsi koskematta.

Diojen puhdistaminen sujuu muun muassa mikrokuituliinalla kahdella liikkeellä. Ensi kevyempi pyyhkäisy kuvan kahdelta puolen ja sitten vähän napakampi. Etenkin lasikalvolle oikeaoppisesta säilyttämisestä huolimatta kertyvä rasvainen tomukalvo väistyy. Skannatun kuvan korjailuun Photoshopilla menee vähemmän aikaa.

Kuvien litterointi on ollut  vallan pelottava ajatus. Esitin ujosti suunnitelman. Valopöytä täyteen, kun kuvat on ensin jaoteltu vuodenajan tai helposti tunnistettavan kuvauspaikan (Saariselkä – Utsjoki – Käsivarsi) mukaan. Ihmettelin että olisi kai sitten hankittava jostain rahat ja ostettava Canon tai Nikonin FX-runko ja niin maan perkeleen mahtava makro.

Putus sanoi että tuossahan sinulla on jääkaapin vieressä Lumix G 3, kuten onkin. Sen mainiot linssit ja 10 megapikseli riittävät mainiosti. Tuloksena on kuvia, joista viisikinkymmentä diaa voi suurentamalla erottaa aivan mainiosti.

Ja itser skannaamiseen kuulemma tuhat dpi riittää. Teolliseen kilpavarusteluun on turha lähteä. Ei se ole sanottu, onko niissä vanhoissa kuvissa niin hirveän paljon informaatiota ja jos on, tekeekö sillä mitään.

Nämä ovat luonnon muotokuvia, joissa vahvuudet ovat mennyt aika ja tunnelma. Joskus sanottiin ”luontotunne”. Se ei ole pikseleistä kiinni.

Ystävän poistuttua kohti kotiaan jäin miettimään Kalle Kultalalta aikoinaan saamaani valokuvauksen oppituntia. Siinä kamerassa on sellainen reikä, josta kannattaa katsella ensin ja vähän miettiä, mistä ja miten sen kuvan aikoo ottaa. Sitten voikin painaa nappia ja vot, kuva on.

Sitä Kultala ei sanonut eivätkä hänen ikätoverinsa liioin, että sanassa ”valokuvaus” pääpaino on sanalla ”valo”. Tämä uusi uljas digikausi on muuttanut paljon. Ei tätä asiaa kuitenkaan. Kuva otetaan valosta, ei kohteista. Kohteet ovat heijastunutta valoa.

Katselin otsa rypyssä Putuksen tuomia kopioita mainioista kameroista. Siinä oli Sakari Pälsi Plaubel Makina. Eipä Pälsi ollut juuri muuta tarvinnut. Filmi, reikä ja jokin linssin tapainen.

Muistin valokuvaajaihanteeni Brassaîn, joka ennen sulkimen avaamista otti röökiin (Gasuloises) tulen. Kun tumppi poltti sormia, olikin aika panna objektiivin suojus paikalleen. Eikä siinä sen ihmeempiä valotusmittareita ollut. (Tosin hän oli kuuluisa yökuvistaan.)

Kiitoksia opista. Työskentely jatkuu. Kuvista, jotka ovat parempi kuin ne, joihin itse kykenisi, oppii todella paljon, ja saa samalla mielihyvää, joka ei ole keltään pois.