Zweig

Näyttäisi että Stefan Zweig tulee muotiin. ”Ihmiskunnan tähtihetkiä” ilmestyi suomeksi 1945 ja unohdettiin välittömästi. ”Poliisiministeri Fouchè” on suomennettu ja kadonnut, ja jotkut muistavat ”Shakkitarinan”. Siinä kaikki.

Epäilyni heräsivät, kun ”eilisen maailma” näkyy ilmestyneen uudestaan Ruotsiksi. Ruotsalaiset ovat luultavasti keksineet sen The New York Review of Booksin klassikkosarjasta, joka on ansiokkaasti keskittynyt huonosti muistettuihin huipputeoksiin.

Tämä ”Die Welt von Gestern” voi hyvinkin olla paras omaelämäkerrallinen, laajankirjan mittainen essee, jota olen lukenut. Sen kirjoitettuaan juutalaisena lopulta Brasiliaan paennut Zweig noudatti ystävänsä Rilken neuvoa ja ampui itsensä. Vuosi oli 1941-

Eilisen maailma on totisesti kadonnut. Luodakseen kuvan kotikaupungistaan Wienistä, ja kouluvuosista tuntemistaan maailmannimistä, kertoakseen miltä tuntui kun Brahms tai Mahler tuli vastaan kadulla ja miten nuoret jonottivat lippuja seisomapaikoille konsertteihin, oopperaan ja teatteriin, hän kuvailee pitkä oleskeluaan Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa.

Hän oli jo käsittänyt sen, mihin toisilta kului seuraavat 60 vuotta. Kirjallisuutta ei kirjoiteta pelkästään kirjallisuudesta eikä taidetta tehdä vain taiteen vuoksi. Askia tulee lukijalle selväksi viimeistään maininnoista illan istumisesta Renoirin kanssa ja Rodinin työn seuraamisesta. Sellaiset jokapäiväiset nimet kuin Claudel, Valéry ja Gide olivat hänen lähipiiriään. Itseltään häneltä jäi Nobel saamatta, vaikka hän oli Thomas Mannia parempi kirjailija, mutta hakuteokset ovat oikeassa luonnehtiessaan häntä maailman kuuluisimpiin arvioiduksi kirjalliseksi hahmoksi sotien välisenä aikana.

Ei tarvinne korostaa, että Zweigin tehtailijaperhe edusti hyvin rikasta länsijuutalaisuutta, jossa pidettiin itsestään selvänä, että myös tytöt ja naiset puhuvat sujuvasti viittä kieltä ja hallitsevat ns. humanistisen sivistyksen hyvin.

Itse Zweig kirjoitti etevät elämäkerrat mm. Erasmus Rotterdamilaisesta ja Montaignesta. Mutta hänen lauseensa ei kerta kaikkiaan noudata nykyajan pulssia. Se on nimittäin kirkas, rauhallinen ja pulssiltaan terve. Se ei näytä kärsivät edes kääntämistä. Luen muistelmaa nyt ruotsiksi, kun sellainen kirja sattui käteen. Olen lukenut muistaakseni hänen uskomattoman analyysinsä Hölderlinistä, Kleistista, Nietzschestä ja Dostojevskista alkukielellä ja todennut, että teksti virtaa hienosti myös ranskaksi ja englanniksi.

Se voi johtua siitä, että hän keskeytti nuorena oman kirjallisen nousunsa useaksi vuodeksi kääntääkseen runoutta, ja kiittää tätä kokemustaan. Tuollainen työ kunnolla tehtynä osoittaa kielen umpisolmut eli sen, mitä mekaaninen mieli ei oikein puheessa ja kirjoituksessa käsitä.

Nähdäkseni hänen kuvauksensa diktatuurien, suvaitsemattomuuden ja joukkomurhien aikakauden synnystä on niin osuva ja luonnollisesti itse koettu ja lisäksi yllättävän pitkälle sama kuin ystävänsä ja maanmiehensä S. Freudin, ettei 1900-luvun historiaa oikeastaan ymmärrä riittävästi lukematta Zweigin versiota.

Olin erikoisen ilahtunut eräästä kohdasta, jossa mieleen tulevat väistämättä Aho, Leino ja Lehtonen, Viljanen ja Waltari. Zweig sanoo, että Pariisissa asuessaan hän tutustui pariisilaisiin ja vältteli riemunkirjavaa Latinalaiskorttelia ja etenkin Montparnassen suuria kahviloita, joissa ulkomaalaiset tapasivat toisiaan siten, että aivan yhtä hyvin he olisivat voineet istua Roomassa tai Berliinissä.

Kansakunta, sen ilmapiiri, sen mielenlaatu – ranskalaisten vuoteen 1914 vallinnut iloinen holtittomuus yhtyneinä eräiden kykyyn vähät välittää julkisesta tunnustuksesta ankarasti ponnistellessaan – ovat vaikeita löytää ja tavoittaa.

Skandinaavit eivät ole sitä vieläkään löytäneet. Berliinin he kyllä löysivät, hyvä niinkin.

Vuoden 1968 kapinoitsijat käyttivät iskulausetta, jonka Stefan Zweig olisi varmasti hyväksynyt: olkaa realisteja – tavoitelkaa mahdotonta.