Perko ja Kaartin seitsikko

Menin sanattomaksi.

Tulevalla viikolla järjestämme Kullervo Kemppisen muistokonsertin. Muuan hitti tulee olemaan Jorma Hynnisen Jouko Laivuoren säestämänä esittämät viisi Kilpisen Tunturilaulua – kuvitettuina isäni 50 vuotta vanhoilla valokuvilla. Kun lauletaan Jänkä, näytetään jänkä. Kun lauletaan Vanha kirkko, näytetään Pielppajärven erämaakirkko. Kun lauletaan Tunturille, näytetään K. Kemppinen sangen nuorena Vasanlyömäpäällä katsomassa Sokostin suuntaan.

Ja on Beethovenia, on kuoron soolokvartetti ja muuta.

Tämän jutun valokuvassa ovat muuten vanhempani Saariselällä vuonna 1947, äiti vasemmalla ja isä oikealla. Vasemmassa reunassa on isäni ehkä kehittämän rinkan ensimmäinen prototyyppi, jossa kehikko on siis puukolla veistetty.

Kovin olivat nuoria – oikeastikin.

Mutta tuota tilaisuutta varten neuvottelin Kaartin soittokunnan kanssa ja tänään sain levyn, joka ilmestyy tällä viikolla – Jukka Perko ja Kaartin seitsikko soittavat rauhanajan marsseja.

Nuijamiesten marssi oli pohjalaiskuoron tavallinen lopetuskappale. Isäni johti sen sata kertaa, ainakin. Lopussa toinen basso veti niin että ikkunaverhot heiluivat.

En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että sotilasmarssit voisivat olla musiikkiakin. Ja väärässä olin.

Perkon käsittelystä ja Kaartin miesten soitosta tulevat heti mieleeni modernit, merkittävien säveltäjien sovitukset parista pohjalaisesta kansanlaulusta. Ainakin YL on levyttänyt ne, ja jopa Iso Antti ja Rannanjärvi soi kuin uutena, kun bassolinja onkin nostettu aluksi melodian paikalle eikä tutusta renkutuksesta ole tietoakaan; itse asiassa se on erikoisen septiminsa kanssa mielenkiintoinen, historiaa kantava kappale.

Ja nyt Sibeliusta, Kuulaa, Collania ynnä muuta jazzina tai ainakin hyvin jazzin kaltaisena, saksofonin johtaessa.

Tiedä sitten, keksiikö kukaan pahastua. Fundamentalistit ovat aina keskuudessamme. Heistä varmaan isänmaalliseen marssiin ei saisi lisätä fermaattiakaan.

Minusta tämä on hämmästyttävä taidonnäyte ja suuri kunnianosoitus. ”Jazz-versio” on väärä nimitys. Onhan useimpien kappaleiden tyyli selvästi siihen suuntaan kallellaan, mutta vertauskohtana tulee mieleeni Aulis Sallisen ”Aspekteja Peltoniemen Hintriikin surumarssista”, jossa pelimannisävelmä puretaan osiinsa ja niistä rakennetaan uutta musiikkia, joka on yhtä aikaa samanlaista ja toisenlaista.

Sama koskee näitä. Kuten Perkon virsissä nytkin on pakko tunnustaa, että nuotteihin jäädytetty musiikki tai vahva esitysperinne ei ole riittävä syy valehdella, että musiikki eli yksittäinen teos olisi aina sama. Hyvänen aika – esitetäänhän teoksia jatkuvasti sekä hyvin että vähemmän hyvin. Jokainen tosissaan musiikkia seuraava muistaa tapauksia, joissa hyvin tutuksi luultu teos saakin aivan yllättäviä aspekteja.

Minulle kävi noin Sarasteen ja Helsingin kamariorkesterin Beethovenin Eroican kanssa. Sieltä löytyi loputtomasti asioita, joita ei olisi niin tutusta teoksista uskonut.

Sekä sovittajan (oikeastaan säveltäjän) että soittajan kannalta loistava osoitus siitä, että musiikki on jotain, joka on sekä nuotteja että mitä tahansa kuuntelukertaa syvemmällä ja laveammalla.