Muisti valehtelee enemmän

Yksi muisti valehtelee enemmän kuin tuhat kuvaa.

Tämä on siis vääristelmä Erno Paasilinnan kirjoituksen otsikosta. Erno taisi kirjoittaa poliittisista ja kaupallisista kieroiluista. Minä tarkoitan tässä omaa muistiani.

Skannaaminen on vauhdissa. Tiedoksi uteliaille. Todella kallis diaskanneri (Braun Multimag) on hintansa arvoinen. Skannaan noin sata diaa ennen kuin selkään rupeaa sattumaan. Tällä hetkellä käytän resoluutiota 2 000, jolloin tiffit ovat 20 – 30 –megaisia. Värkki skannaa suoraan diakelkasta ja jyystää yhtä kuvaa noin minuutin.

Jutun kuva oli minulle itse asiassa järkytys. Muistin toki ja olen tässä blogissakin kertonut isäni suvun pahasta kohtalosta Neuvostoliitossa ja siitä, että isäni kävi äitinsä kanssa Neuvostoliitossa 1959, siis heti kun sinne alkoi päästä.

Hengissä oli varsin laajasta suvusta kaksi isäni tätiä ja yksi serkku. Muut oli joko ammuttu tai näännytetty.

Kuvassa istuvat Katri-täti pyöreissä silmälaseissaan, ja oikealla Hilda-täti, jota itse en koskaan tavanneet. Molemmat olivat olleet kolmeen kertaan Vankileirien saaristossa, Hilda-täti viisi vuotta Kolymassa. Helena-serkku (kuvassa) oli ollut kaivamassa lapsena Stalinin kanavaa. Työ oli hankalaa myös siksi, ettei työkaluja ollut. Oli kaivettava käsin. Tästä Ylen dokumentissa ei mainittu.Kuvassa ovat isäni ja hänen äitinsä-

Asianomaisten rikos oli siis suomalaisuus. Pietarin luoteispuolella asui pysyvästi ja monessa sukupolvessa tuhansia suomalaisia, ja inkeriläiset lisäksi.

Kuva vaikuttaa niin voimakkaasti myös siksi, etten ollut nähnyt sitä koskaan – ennen kuin eilen. En osaa kuin arvailla, miksi isäni ei koskaan tehnyt tai teettänyt siitä minkäänlaista vedosta. Tämä on skannattu löytämistäni negatiiveista.

Ehkä selitys on kuvissa, joita en pistele blogiin, koska tuskin ne sanovat muille mitään. Siellä on kuvia suvun kotipaikalta Haapakankaan ja Pargalan väliltä Iso-Jukki –nimiseltä paikalta. Talon nimi oli Ristola.

Samassa nipussa on kymmenkunta kuvaa Terijoelta, muun muassa isäni syntymäkodista, joka oli kai jo silloin, vuonna 1921 rähjäinen mökki, ja sitä samaa noin 40 vuotta myöhemmin. On kuvia isälleni ja hänen äidilleen tutuista poluista ja muutamia kuvia Terijoen hiekkarannoilta eli kartalta katsoen sadan metrin päästä tuosta mökistä.

Toisaalta outoja tunteita herättävät myös valokuvat Kauhavalta 1940- ja 50-luvulta. Olen muistanut joitakin paikkoja väärin. Ulko- ja sisäkuvista tunnen jokaisen esineen, kotoa jokaisen huonekalun ja taulun ja luulen, että nyt osaisin kirjahyllyn valokuvan avulla luetella kirjat yksin kappalein.

Joissakin tapauksissa kuten tässä menneisyys on nykyisyyttä tärkeämpi. Puolustan ajatustani olla matkustamatta ja käymättä paikoissa, joiden muistot eivät enää näy.

Vanhoissa kuvissa ja kirjoituksissa on joskus se taika. Tuttu, tunnistettu, paljastaa asioiden perimmäisen outouden. (Ei Camusin ”Sivullinen” ollut vain tuota eikä ”muukalainen”, kuten englanninnos sanoo, vaan – outo. Outo ihminen, mies outoudesta.)

Nykyisen käsityksen mukaan outouden säilymislaki pätee vahvassa ja sähkömagneettisessa vuorovaikutuksessa, mutta ei heikossa.

Nimitys on peräisin havainnosta, jossa alkeishiukkanen hajoaa hitaammin kuin olisi odotettavissa.

Mikä on muistin puoliintumisaika?