Lisää Guillousta

Lueskelin pohjoismaisia kirjallisuusarvosteluja ”Tunnelinrakentajista”. Te omat lukijani tarvitsette ehkä muutamia taustatietoja.

Televisio-ohjelma ”Bergensbanan minutt for minutt” herätti huomiota myös Suomessa pari vuotta sitten. Junamatka Oslosta Bergeniin tehtiin 27.11.2009, kesti runsaat seitsemän tuntia ja televisioitiin suorana kokonaisuudessaan.

Tuo junamatka on esitteiden mukaan Norjan suosituin tai toiseksi suosituin turistirysä. Pelkkä kartan tutkiminen kertoo syyn. Kuvan rautatieasema on yli 1,2 kilometrin korkeudessa, ja ennen pitkää sieltä laskeudutaan meren pinnan tasolle. Sitä on monesti sanottu maailman kauneimmaksi junamatkaksi.

En kiistä, etten olisi itsekin kiinnostunut. Lähetin kerran erään ikätoverini, joka oli hiukan kyllästynyt elämäänsä, ajelemaan kuukaudeksi tai kahdeksi ristiin rastiin Euroopan rautateitä ja kirjoittamaan asioita muistiin. Hän parantui. Junat ovat monissa maissa kalliita, mutta olen itsekin katsoa killitellyt etenkin eläkeläisille myytäviä kuukauden lippuja ilman kilometrirajoitusta. Etäinen kirjallinen vaikuttaja voisi olla Paul Theroux, joka lähti kotona Lontoossa viemään roskia ja tulikin juniin sairaalloisesti innostuneena ajaneeksi Intiaan, parin laivamatkan jälkeen Japaniin ja sitten Vladivostokin ja Varsovan kautta kotiin. Vaimo oli alkanut vähän ihmetellä. Myöhemmin hän matkusti Amerikoissa paikallisjunalla Patagoniaan.

Bergenin radan Seutu, Hardangervidda, on hurjaa, ja sinne näkyvä Jotunheim on Pohjois-Euroopan hurjin. Tuon seudun eräretkeily on aika lailla toista kuin meidän tunturivaelluksemme. Edellytykset on rakennettu huolellisesti.

Guillou kuvaa muun ohella aihepiriä, josta olen itse ollut kauan kiinnostunut – turismin varhaisvaihetta. Meillä oli Suomessa matkailijayhdistys, ja jossain vaiheessa oli yhtä kuin Aavasaksa. Guillou kuvaa saksalaisten turistien laivamatkailua ja siihen liittyen romaanin sankarien äidin kautta Saksan jo alkaneen viikinkikultin siivittämää norjalaisen käsityön, etenkin neuleiden, muotiin tuloa.

Luultavasti suomalainen nationalismi ja myös Suomen taiteen kultakausi liittyy monin sitein siihen, mitä Ruotsissa oli jo tapahtunut. Ja Norja oli osa Ruotsia vuoteen 1905. Kun mainitsin taiteen, norjalaisilla oli Edvard Munch, koko maailman korkeimman luokan tähti, jota vastaavaa meillä ei ole. Eräänä päivänä jokseenkin kauan sitten liukenin Oslossa kokouksesta ja menin taidemuseoon. Munch-huone oli järkytys, jonka kaltaisen on minulle aiheuttanut vain van Gogh-museo Amsterdamissa. Mutta Amsterdamissa ei ole jäätikköjä, sikäli kuin tiedän.

Huvittavasti monet lehtikriitikot olivat kiinnittäneet huomioon samaan kuin minä eilen, henkilöiden vähäpiirteisyyteen eli kliseemäisyyteen.

Kun muut ovat samaa mieltä kuin minä, muutan kiireesti mielipidettäni. Guillou kirjoittaa tietenkin kaikessa kaavojen mukaan. Hänen kirjassaan huomaa vaikutteita Jack Londonilta, tutkimusmatkailijoiden muistelmista, poikakirjoista ja erittäin vahvasti mm. Thomas Mannin Buddenbrookeista.

Tästä on sanottava pelkkää hyvää. Orjallisen jäljittelyn tunnistaa – mutta kuinkahan monta Huckleberry Finniä maailmassa on ilmestynyt? Meidän suuret viihdenimemme, kuten Marton Taiga ja Outsider ja samoin Jerry Cottonin Suomessa kirjoitetut osat noudattelevat kiltistä alan kaavoja. Jopa Pekka Puupää on sekä Fogelin sarjakuvana että elokuvina hyvin ilmeinen, joskin ajallisesti hiukan jälkeenjäänyt versio Majakka ja Perävaunu –farssityypistä.

Halusin eilen ja tahdon tänään hehkuttaa, että ns. taideromaanilla on helpompi huijata kuin historiallisella. Valitettavasti on niin, että ilmaisun sotkuisuutta nimitetään yleensä taiteellisuudeksi ja rakenteen keskeneräisyyttä innoitukseksi.

Tämän ikävän väitteen todenperäisyyden voi tarkastaa selailemalla helposti tavoitettavista teoksista kustantajien ja kriitikkojen käsityksiä siitä, mikä nyt sitten on todella hienoa ja taiteellista, minäkin vuonna. Arvioisin, että näistä menneisyyden mestareista on noin toinen puoli unohtunut.

Heikki Toppilan, Martti Merenmaan ja Eino Railon fäneillä on tässä tilaisuus älähtää.