Liikatunteellisuuden puolesta

Koska en ollut järin innostunut Jan Guilloun keskiaikaromaaneista,  roikutin uutta historiallista romaania, kolmiosaiseksi ilmoitetun sarjan alkua, kuin hiirtä hännästä.

Lupaan palata Arn-romaaneihin. Ehkä olin huonossa vireessä. Nimittäin tämä ”Sillanrakentajat. Suuri vuosisata I” (Like – ilmestynuyt muutama viikko sitten), jonka ostin ja luin på svenska, ja samalla suomennosta ja lukemistani odottava kakkososan ”Dandy” on mielestäni todella paljon parempi kuin luulin.

Olen eri vaiheissa tunnustanut, että pidin kovastikin eräistä Guilloun Hamilton-jutuista ja viimeistään luettuani hänen omaelämäkertansa (”Ordets makt och vanmakt”) arvelin myös ymmärtäneeni, miten tavattoman kokeneesta ja kovakouraisena ja hankalana tunnetusta lehtimiehestä kerrankin sukeutuu mainio romaanikirjailija.

Kuten kuvasta (pöllitty Wikipediasta – nähdäkseni mainontaan ja markkinointiin tarkoitettu otos) näkyy, tyyppi on omahyväisen oloinen ja saamani käsityksen mukaan henkilö, joka todellakaan ei vedä magneettina puoleensa, ei siis ainakaan minua.

Silti yllätyin. Tämä ”Sillanrakentajat” sattuu lisäksi käsittelemään aikakautta ja alaa, joista arvioin tietäväni jotain. Päähenkilöt ovat norjalaispoikia, jotka 1800-luvun lopulla pääsevät lukemaan itsensä diplomi-insinööreiksi oikein Dresdenissä Saksassa. Heistä tulee kirjaimellisesti siltojen ja rautateiden suunnittelijoita ja rakentajia.

Guillou on tehnyt tai teettänyt mahtavan taustatyön, koska tuo tekniikan ja yhteiskunnan murros valtavine kulttuurisine vaikutuksineen perustuu kirjassa johdonmukaisesti faktoihin. Jopa hiihtäminen Norjan suurtuntureilla eri työkohteissa luo vaikutelman, että kirjoittaja tietää erittäin hyvin mistä puhuu.

Tämä ei kuitenkaan ole vielä niin ihmeellistä. Kyllähän sitä monikin kerää faktoja ja ripustaa ne enemmän tai vähemmän löyhästi romaaniksi.

Mutta kerronta! – Hetkittäin tuntuu, että nyt Guillou jatkaa siitä, mihin Topelius lopetti.

Mainitsen Topeliuksen kauhistuttaakseni joitakin lukijoitani. Toisaalta olen pohtinut, miksi tämä kerronta on niin paljon vetävämpää kuin juuri mikään viime aikojen historiallisen romaanin alalla. Jännitys on tietysti avainasemassa, vaikka tässä liikutaan kuitenkin suhteellisen uskottavien asioiden ja ilmiöiden parissa. Henkilöhahmot ovat – terveisiä Dickensille – tavattoman tärkeitä tällaisessa kirjallisuudessa. Edelleenkään Guillou ei ole siinä asiassa mestari. Vaikka henkilöt ovat kiinnostavia, ovat he kyllä myös hiukkasen pahvista leikattuja.

Mutta liikatunteellisuus eli sentimentaalisuus – terveisiä taas Dickensille ja lisäksi Hugolle ja Topeliukselle – on nyt palannut kunniaan. Erinäiset koettelemukset ja kohtaukset ovat oikeasti, vilpittömän oloisesti liikuttavia.

Lopputulos on sitten selvä. Lukija käyttäytyy kuin Meren ”Manillaköyden” junakertomusten kuuntelija, joka aina jakson päätyttyä kysyy: ”Niin oikke. Kuis sit?”

Se on todistus toimivasta kerronnasta.

Voi olla että kirjoitan tästä sarjasta tähän useamman kerran, kukaties aivan näinä päivinäkin. Olen ihmeissäni ja viihdyn suurenmoisesti tuon tekstin parissa. Lisäksi aihepiiri – yksi veljeksistä vetämässä ratatöitä jäätikköjen reunoilla, toinen Tanganjikassa vetämässä niin ikään rautatietä, mutta saksalaisille, ihmettelemässä neekereitä ja keksimässä aivan mainioita rikastumisen keinoja, ja kolmas veli homona Lontoossa, on mielestäni uusi, yllättävä ja raikas. Luotan siihen, että henkilöt ovat keksittyjä mutta asiat oikeita.  Ja minulle 1900-luvun alun Norja ja siellä sijaitseva Bergenin kauppalaivastoa kasvattava kaupunki on yhtä tuntematon ja eksoottinen paikka kuin Dar es Salam.