Hiipinä

Tiedän useita ihmisiä, jotka ovat sanoneet, väittäneet tai valehdelleet käyneensä Kuolan niemimaalla Imandra-järvellä ja nähneensä Hiipinätunturin. Yksi heistä oli isoisäni.

Tunnetteko te? Olen utalias. Kuten verkosta sieppaamani kuva osoittaa, ei ole aivan helppo sanoa, onko kysymyksessä tunturi vai vuori. Jos haluatte itse katsoa, englannin kielellä käytetään kirjoitusmuotoa Khibiny. Seikkailijan sekoittamiseksi alueen kaupungin ja asutukset ovat vaihtaneet välillä nimeä.

Luin uudestaan Samuli Paulaharjun ”Kolttain mailta”. Kirja on hänen varhaistuotantoaan ja siinä on hiukan alamainen halu tehdä ”oikeaa” kansatiedettä, mutta kyllä Samulilla oli kynä jo oikeassa paikassa eli etusormen ja peukalon välissä.

Hiukan epäilen, että hän saattoi kulkea ennen kansalaissotaa myöhemmän kansalaissodan jälkeen rajan taakse jääneillä seuduilla määräaikaisena ja virkaa tekevänä vakoilijana, ellei muiden niin metsäteollisuuden hyväksi.

Samoilla asioilla liikkui kirjailija nimimerkki Tatu Valkonen, oikeastaan Ilmo Lassila, josta tuli ennen sotia metsäteknologian professori ja siis mm. Cajanderin kollega. Hänet tosin englantilaiset Muurmannin legioonan perustajat ottivat kiinni vakoilijana, aivan oikein, ja toimittivat Lontooseen kuulusteltavaksi. Muistelma tuosta kaikesta on vuonna 1928 ilmestynyt Maisterin seikkailut mailla ja merellä: kokemuksia Muurmannin ja Englannin matkasta.

(Joskus kaivan esiin pelkän nimen takia Valkosen kirjan ”Hänestä tuli virkanyrkki”.)

Mutta Paulaharjun vaikuttamana tuijottelin itsekin poikasena Jonlaen suuntaan rajan yli ja näin omin silmin, että Saariselän tunturialue jatkuu Kuolan puolelle. Nyt ei siis ole puhe Petsamosta.

Siellä on aivan suunnattoman suuri Nuorttijärvi ja Paulaharjun kuvausten mukaan myös kalaa ja riistaa oli loputtomasti.

Julkinen tieto Kuolasta alkaa Suuresta Kuolan retkestä 1887 eläintieteilijä J.A. Palménin johdolla. Verkosta löytyy suoraan haulla ”Suuri Kuolan retki” hauska kirjoitus, kartta ja erinomaisia valokuvia. Retken kuvaus on myös julkaistu muutamia vuosikymmeniä sitten uudestaan suomeksi.

Jo näiden tietojen perusteella tuo vaikuttaisi sensaatiomaiselta retkeily- ja lomailuseudulta, ja kyllä siellä ilmeisesti vaelletaan. Suomen puolella ei ole mitään vastaavaa. Sitä en tarkasti tiedä, kuinka pahasti apatiittikaivosten ympäristö on saastunut. Erään väitteen mukaan kaikki on pilalla. Jotkugt antavat ymmärtää, että ei kuitenkaan.

En tiedä sitäkään, pääseekö Suomen rajan lähelle retkeilemään. Arvaan että ei pääse. Eihän meilläkään pääse edelleenkään Korvatunturille, ellei hanki erikoislupia. Se on rajavyöhykettä.

Hiukan vastaavanlaisia turismille otollisia paikkoja näyttää olevan Sallan ja Kuusamon korkeudella. Muistan että Rukan yrittäjät koettivat jossain vaiheessa laajentaa toimintaansa Vennään puolelle, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Petsamosta on kirjoitettu ja muisteltu aika paljon. Sehän oli kappaleen aikaa Suomea. Nyt puheena oleva seutu on kiinnostuneellekin kansalaiselle (tarkoitan itseäni) täysin tuntematonta.

En tiedä, onko sinne kenelläkään aihetta ängetä, mutta kai utelias saa olla. Hiipinätunturin prominenssi on melkein kilometri. Joko se on Saanan, Taivalkeron ja Sokostin kutistava nähtävyys tai sitten samanlainen kuin Norjan Ruijan vuoret, jotka eivät saa retkeilijöitä kiimaan. Itse olen yrittänyt Rastigaissalle (johon pahan voimat veivät Sampo Lappalaisen sadussa), mutta se on hyvin usein pilvessä, jolloin kiipeämisessä ei ole mieltä. Vuoriston läpi pääsee monia maanteitä, tietenkin Kilpisjärveltä mutta myös Karigasniemeltä ja muitakin väyliä. Miksi seutu ei kiinnosta? En tiedä. – Jäämeren rannat kyllä ajaisin autolla ehkä vielä kerran.