Puhelu kuolleelle

Ei hän olisi sitä enää noin vuoteen ymmärtänyt, etenkään kun kuulo meni loppua kohti niin huonoksi. Ajattelin vain soittaa ja sanoa, että minä löysin ”Lumikurun” kuvat.

Kävi myös ilmi, ettei ole poika tullut isäänsä. Diat – arviolta noin 20 000 – olivat järjettömän hienossa järjestyksessä. Osa oli albumeissa, kukin kehystettynä taskussaan, ja päällimmäisenä sisällysluettelo: 174, ilta, Njaugurovvaeoaivi.

Vasta tänään huomasin, että kaikki paikat oli järjestetty, noin kolme vuotta sitten. Silloin isä joutui Kaunialaan saatuaan jalkaansa sen kuolion. Minä kysyin, että millaista nyt sitten on, kun intiaani sukkajalka joutuu makaamaan yhden jalan kanssa. Sanoi vaeltavansa unissaan samoja polkuja. Väitti ettei edes reppu paina.

Minulla oli merkittäviä teknisiä ongelmia. Hylkäsin projektorini ja valkokankaan varmaan kymmenen vuotta sitten. Olin hyvilläni, kun joku sukulainen otti sen. Löysin kaupasta pienen diojen katselulaitteen, jonka avulla sai käsityksen kuvista. Ryhdyin laskeskelemaan skannaamisen hintoja – väitteen mukaan erittäin hyvä diaskanneri (Braun) maksaa kokonaista 1 600 euroa eli siis liikaa.

Yksi skannattu dia on jotain 0,40. Siinä onkin miettimistä.

Joka tapauksessa huolellinen järjestys vallitsi kaikissa kaapeissa ja laatikoissa. Haikailemani projektori löytyi alahyllyltä, sen johdot alkuperäisestä pussista ja vieressä oli kolme varalamppua. Alkuperäinenkin toimi.

Valkokankaan osasin jäljittää. Se oli vaatehuoneessa naulakossa parin pukupussin takana.

Tämän jutun kuvasta ei kannata sanoa sitä eikä tätä. Halusin ihan aidon kiireen vallassa kokeilla, miltä näyttää käsivaralta valkokankaasta räiskäisty diakuva. Täytyy kokeilla huomisiltana jalustalta ja miettiä sitä ennen, mikä on etevä keinoa puhdistaa dioja. Tämä jutun kuva – Paratiisikuru - on vuodelta 1957, ja värit ovat suunnilleen oikeat. Se oli ruskaretki, ja käsillä on ilta.

Otin mukaani sotilaspassin, lentopäiväkirjat ja opintokirjan niitä selaillakseni. 11.10.1944 – torpedopommitus Kilpisjärvi. Huono näkyvyys.

Joulukuun alussa on muistokonsertti. Ooppera lupasi nikottelematta Almi-salin käyttöön. Jorma Hynninen lupautui yhdeksi esiintyjäksi. Kaavailimme joukon muita. Ja kaksi kuoroa.

Jorma sanoi laulavansa mielellään Kilpisen ”Tunturilauluja”. Sanoin että isällä on dia Pielppajärven kirkosta, joka on laulun ”Vanha kirkko” aihe. Olen itsekin käynyt siellä – sehän kunnostettiin jossain vaiheessa, joten Törmäsen säe ei enää pidä paikkaansa ”vanhus oottaa, milloin itse kaatuu”.

Arvioimme, että dioja voisi näyttää muutenkin. Siitä kiireeni, vaikka ihmeen hyvin kuvat ovat säilyneet 40 – 60 vuotta.

Ehkä on sittenkin niin, ettei sellaisia kuvia – isän kirjoissa julkaistuja – ole mitenkään vaivoiksi asti. Harva kai jaksoi kantaa kameran niin kauas erämaahan – esimerkiksi kuva, jossa enoni Aku seisoo Kuikkapään jyrkänteen reunalla, on paikasta, josta on hyvinkin puolen sataa kilometriä maantielle, linnuntietä.

Tunnen löytäväni isäni kuville pari määrettä – ilma ja väljyys. Tiedän omasta kokemuksestani, että tuulisen rannattomuuden kuvaaminen on todella vaikeaa. Mutta sellaisia dioja tuntuu olevan kymmeniä, ja sitten ikään kuin perheen käyttöön muotokuvat Sokostista, Lupukkapäästä ja Käsivarresta aika monesta paikasta Terbmisvaarasta Saivaaraan – Haltia ei tunnetusti ole luonnossakaan juuri minkään näköinen.

Mutta kun puheluita ei yhdistetä vainajille, kirjoitan tämän tähän. Hyvin se riittää ja ajaa asiansa.