Missä on voittosi

Sitten musiikki muuttui välttämättä mutkikkaaksi. Brahms on vain vaikeaa. Häntä kuulee oikeastaan aika harvoin esitettävän hyvin. Kai se johtuu aikakaudesta. Kaikkialla oli määrä olla kipsikoristeita, korkokuvia, tarpeettomia lokeroita ja mielivaltaisia ulokkeita.

Brahmsin voi ymmärtää niinkin, ja onhan se kaunista.

Vaihdoin pari sanaa Sarasteen kanssa eilen Musiikkitalon aulassa. Iloinen tieto, että Ein deutsches Requiem menee kuulemma levyllekin, ymmärsin että Saksassa.

Jotain sellaista odotin. Sitä enemmän iloitsin että Sarasteen Brahms on ajateltua musiikkia, joka tapahtuu. Lähes ainutlaatuisen taitavasti ja etevästi perinteeseen liittyen kaupunkilainen säveltäjä (Hampuri, Wien) on luonut musiikkia, joka liikkuu kuin luonnonilmiöt. Partituuri osoittaa sitten, miten taitavasti tuo kaikki on tehty. Sävellajit hakeutuvat yhtä jalkaa tahtilajin vaihdosten kanssa outojenkin sävellajien seuraan.

Tiedossani ei ole, liekö tätä teosta esitetty meillä koskaan suomeksi; sellainen oli tapana ennen. Ajatus on joka tapauksessa täysin epäonnistunut. Sanat, Lutherin Raamatun käännöksestä, ovat välttämätön osa musiikkia.

Epäilen ettei Heidegger tullut ajatelleeksi tätä teosta väittäessään, että ”huoli” (Sorge) on ihmisyyden sisintä. Brahms käsittelee Lutherin ”suru” (Traurigkeit) –sanaa kautta teoksen, ja kaiken lopussa on F-duuri kuin nouseva aurinko meren yllä. Kuolema, missä on  sinun voittosi!

Kyllä tuo on tulkitsijoille kauhea kappale. Se on eräässä mielessä yhtä palaa, noin tunti. Ensimmäisistä minuuteista alkaa rakennustyö, joka purkautuu kuudennessa osassa, siis pitkien aikojen kuluttua.

Silti teos ei ole kaltaisenaan säilyvä virta, vaan täynnä jaksoja, joista eräät ovat oudolla tavalla kiteisiä kuin punertavat timantit, joille lankeaa valo, ja eräät nestemäisiä, pyörteilyä syvyyksien yllä.

Tämä oli niin kauniisti sanottu, että lienee paikallaan kiirehtiä kiittämään muusikkoja. Kuoro esiintyi kai ensimmäistä kertaa nyt. Siitä taitaa tulla vielä paljon iloa. Joku voisi vihjata, että ehkäpä alussa oli hiukan hapuilua. Joka tapauksessa kiinniotot alkoivat paukahdella kohdilleen ja ainakin tällaisessa teoksessa hiukan ongelmallinen tasapaino mies- ja naisäänten välillä, siis se sama, jota säveltäjä on ehkä ajatellut sijoittamalla solisteiksi sopraanon ja basson, tavoitettiin komeasti.

Radion Sinfoniaorkesteri on hedelmällisessä vaiheessa. Se on hyvä mutta ei millään tavoin leipääntynyt. Samainen Luther pyysi eräässä esipuheessaan varjelusta, ettei sortuisi ymmärtämisen ansaan ja tulisi itse omaksi mestarikseen, sillä mestari on aivan toisaalla.

Mutta, sanoi Luther viitaten luullakseni moniin hyvin tunnettuihin lankeamisiinsa ja erhetyksen hetkiinsä:” Minusta on piru itse rusikoinut todellisen tohtorin.”