Kuisma, Keskisarja II

Näyte kirjasta Paasikiven potkaisemisesta pankista eläkkeelle:

”Karkottaessaan Paasikiveä 1934 Kansallispankkilaiset ruskin aavistivat, että tuolloin jo 64-vuotiasta veteraania odotti vielä toinen ura. Erityisempää kunnioitusta hänelle ei osoitettu talvisodan jälkeenkään. Pankin lähipiirin diplomaatit Tauno Jalanti ja Matti Virkkunen (tuleva pääjohtaja) luonnehtivat Paasikiven neuvottelutaitoja murskaavasti. Paasikivi oli ’hallituksen paha henki’, ’ itseään kehuskeleva ”vanha p.” sekä ”täydellinen erehdys”, jonka ”loruilu” oli kansallisonnettomuuden iso osasyy. Jatkosodan loppupuolella Mauri Honkajuuri suurin piirtein heitti Saksan häviötä ennustaneen Paasikiven kävelykeppeineen ulos pääkonttorista ja puheyhteys herrojen välillä hiljeni.

Kun ”vanha p.” yllättäen nousi 74-vuotiaana pääministeriksi ja pian presidentiksi, KOP:n johto havaitsi olevansa hyvin kiusallisessa tilanteessa…”

Kuisma ja Keskisarja aloittavat oikeutetun innostuneesti kertomalla, että heillä on käytössään nähtävästi suuri määrä sellaisia sisäisiä asiakirjoja ja muistioita, joita yksikään tutkija ei ole ennen nähnyt.

KOP ja SYP (Nordea, Merita) ovat selviä, samoin nähtävästi SKOP. Kysymys on liikepankeista. Vähittäispankeista pystyn oman taustani takia sanomaan, että ainakin Helsingin seudun säästö- ja osuuspankit ovat jääneet vähemmälle, mahdollisesti rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Yllättävästi olen näkevinäni selvät merkit sellaisesta Suomen Pankkia koskevasta lähdeaineistosta, jota ei tietääkseni ole esitelty ennen.

Kirjoittajat viittaavat hyvin laajoihin haastatteluihin, joista osa on anonyymejä mutta litteroitu tulevien tutkijoiden käyttöön. Tässäkin kohdassa sanoisin, että ”ja sen huomaa”.

Jottei tämän katsauksen lukija ihmettelisi suotta, sanon väliin lyhyesti, että olin avustava lakimies ja sitten asianajaja 1966 – 1972 ja liikejuristi vuoteen 1977. Siksi voin muutamissa yksityiskohdissa verrata kirjassa esitettyä omiin luottamuksellisiin tietoihini. Kun puhe on pankkien kommelluksista, totean lyhyesti, että kirjoittajat puhuvat asiaa. (Työnantajatoimistoni oli sijainnut yli puoli vuosisataa Pohjolan talossa KOP:n naapurissa, mutta ei ollut minun aikanani rahavallan ytimessä. – Eräät asianajotoimistot olivat liikepankkien ”etäispesäkkeitä”. En mene sanomaan, etteivät olisi edelleen, mutta tästä minulla ei ole faktoja.)

Maininnat ”maan tavasta”, kuten Paasikiven pääministerinä ja presidenttinä KOP:ltä nostamasta erittäin korkeasta kuukausimaksusta, tunnetaan kirjallisuudessa entuudestaan. Mutta henkilötasolla erittäin mielenkiintoisia ja uutta saa lukea Rainer von Fieandtista, joka siirtyi Pypistä Suomen Pankkiin, ja Mika Tiivolasta. Jaakko Lassilan surullinen ja uskomaton tarina on tuttu jo Kuisman kirjoittamasta KOP:n historiasta.

Tämän kirjan esitteleminen on haaste. Elinkeinotoiminta on perinteisesti jäänyt joko pois tai lapsipuolen asemaan jopa taloushistorian alan esityksistä. Kuinka moni lukijoista on selvillä Outokumpu Oy:n ratkaisevan tärkeästä merkityksestä Jatkosodan aikana? Arvaamaani hyvin harvaa laajempi joukko saattaa tietää talvisodan ajan moratoriosta – vekselit lakkasivat lankeamasta ja huoneenvuokrat menemästä rästiin taistelujen ajaksi.

Jatkosodan poliittinen mielenosoitus (huom. kieli) oli ”business as usual”. Saksalla oli tapana ryöstää vihollistensa ja liittolaistensa kultavaranto ja alistaa liikepankit. Suomi oli poikkeus. Tässä muuan vastaus, jos joku on miettinyt, miksi sellainen vähäpätöinen urheilujohtaja kuin Jukka Rangell (1894 – 1982) päätyi ihan pääministeriksi ja sotasyylliseksi. Vastaus: hän oli erinomainen pankkilakimies ja strategi ja Rytin seuraaja Suomen Pankin pääjohtajana.

Kuisman ja Keskisarjan lukemisen jälkeen jokainen ymmärtää, että perinteisessä järjestelmässä eli mm. Suomessa keskuspankin pääjohtaja (Ryti, Rangell, Tuomioja, von Fieandt, Waris, Koivisto…) on valtiovallan eli pääministerin ja valtioneuvoston luonnollinen vihollinen. Eduskunnan pankkivaltuusmiehistä kirjoittajat vihjaavat, että sanonta ”pihalla kuin lumiukko” on kukaties lähtöisin heistä.

Pankkimiehiä politiikassa olivat Ryti, Kallio (tavallaan), Paasikivi ja Koivisto sekä (makuasia) Niinistö. Kekkonen, joka jää kirjassa vähälle, oli Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä varmasti tarpeeksi kauan. Mannerheim oli HOP:n keulakuva ja tunsi alaa. Ahtisaari ja Halonen? – Kuva – prof. Kuisman työhuone on tässä talossa. Ei paha. Unioninkadulla (ei pankkiunionin).