Omistus ei vanhene

Esimerkki asioiden mutkikkuudesta. Meitä oli ainakin kolme tekijänoikeuden ammattilaista ja neljäs näitäkin asioita ymmärtävä. Väitin keskustelun kiivaudessa, että muuankin suomalainen kirjailija, joka kuoli 1945, ehti vapautua ennen kuin tekijänoikeuden suoja-ajaksi tuli 70 vuotta runsaat viisitoista vuotta sitten.

Kaveri jupisi ylimenosäännöistä ja rupesimme kaivelemaan lakitekstiä puhelimista ja pädeistä, mutta selvittämättä jäi. Se oli hyvä. Kosmos ei ole oikea paikka sellaisiin selvityksiin. Wieninleikekin oli hyvää niin kuin aina ja pernamuusi uskomattoman herkullista. Pois kävellessäni ajattelin, että juuri tällaisia hetkiä tuhannet – ehkä sadat tuhannet – ovat muistelleet haikean karvaasti juoksuhaudoissa, sairaalavuoteissa, ehkä kuusen juurella kuolemassa.

Se on onnea, kun ei ole mitään hätää, tai ainakaan sellaista, jolle voisi tehdä jotain tässä ja nyt.

Kotona käytin illalla tunnin ja aamulla kaksi todistaakseni itselleni pitävästi, että olin väärässä (kuin apina). Jos olisin opiskelija, sopivuuttani sisätöihin olisi epäilty.

Vuoden 1995 lainmuutos oli takautuva, ja asiasta puhuttiin ja riideltiin kovasti. Taustalla on EU:n direktiivi, joka kodifioitiin vielä 2006. Ja näin olin asian kyllä aina opettanutkin.

Miksi näinkin paha huti pääsi tapahtumaan, se ei kuulu teille. Mutta ei siitä ole kuin viikko, kun sanoin kysyjälle, että tänä vuonna ovat vapaita vuonna 1941 ja sitä ennen kuolleet. Suoja-aika – poikkeuksia on – on 70 vuotta. Aika lasketaan kuolinvuoden viimeisestä päivästä.

Saaminen eli esimerkiksi toiselle annettu velka vanhenee kolmessa vuodessa, ellei velasta muistuteta tai ellei velallinen esimerkiksi lyhennä sitä. Omistusoikeus ei vanhene.

Tekijänoikeudessa en lakkaa huomauttelemasta, että kaikilla halukkailla on ”oikeus” muun muassa siihen viihdytykseen, valistukseen tai  mielenylennykseen, jota esimerkiksi kirjallisuus tarjoaa. Tekijän oikeus korvaukseen on määräaikainen. Tuo oikeus ei voi olla ikuinen. Kuka maksaisi antiikin klassikoille korvaukset? Raja on pantava johonkin, ja esimerkiksi USA:ssa se oli vielä taannoin 28 vuotta teoksen julkaisemisesta, ja tekijällä oli mahdollisuus uudistaa tuo kausi kerran. Siis kumotunlain mukaan nyt olisivat vapaita 1950-luvun teokset.

Lainsäätäjillä on vapaat kädet pidentää suoja-aikaa, ja sitä on tehty. Viime vuosina on puhuttu 90 tai 120 vuoden suojasta. Suulaimpia ovat olleet oikeuksia elinkeinotoiminnassa käyttävät, eivät alkuperäiset tekijät.

Tuo toteutettu ylösnousemus – 1996 tekijänoikeussuojan piiriin palasivat enintään 19 vuoden ajaksi jo kerran vapautuneet teokset – oli ja on hämmentävä ajatus. Onko tuollainen takautuvuus laitaa?

Joel Lehtonen (k. 1934) oli vapautunut 1985 alusta ja palasi suojatuksi 1996. Seuraus – hänen teoksiaan ei ole Gutenbergissa eikä muuallakaan kuin nimeksi (”Putkinotko” on paras ja ”Kuolleet omenapuut” hyvä mutta hänen tuotannossaan on paljon muutakin hienoa, kuten ”Hyvästijättö Lintukodolle”.

Tiedän, että tämä on hyvin pientä verrattuna Saksan Treuhand-urakkaan. Kaatuneen DDR:n kiinteistöissä riitti ihmettelemistä. Lienevätkö vieläkään kaikki selvillä?

Meiltä on lakkautettu tarpeettomana akateemikkojen Suomen Akatemia. Hyvä. Jos kuuluisin kirjailijaliittoon, pitäisin asianani marista, että liiton olisi yhdessä kustantajien Suomen kustannusyhdistyksen kanssa hankittava periaatteessa ilmaiseksi eli kerjäämällä oikeudet ja luotava Suomen kirjallisuuden portaali, niin sanottu krestomatia, joka olisi mielellään yhtä korkeatasoinen kuin kauan sitten julkaistu Suomen kirjallisuuden antologia I-VIII. Ensin runous ja sitten pätkinä muu kaunokirjallisuus olisi saatava opiskelijoiden ja muiden omituisten ihmisten käyttöön verkossa. Ja samoin vanhat sanoma-  ja aikakauslehdet, jotka nykyisillä säännöksillä eivät vapaudu oikein koskaan; kirjastoille myönnetyt oikeudet aineiston sähköiseen kopiointiin ovat nykyisellään täysin riittämättömiä. Lukijan asiaa ei aja kukaan.