Tuskallinen eläinkoe

Niin sanottu verkkoyhteiskunta on ollut keskeisin työni kohde yli kymmenen vuotta. Huiman nopea muutos oli tavallisten kansalaisten pankkitoiminnan siirtyminen pois konttoreista. Aluksi laskuja maksettiin puhelimella. Hitaammatkin alistuivat näppäinpuhelimeen, vaikka olivat tottuneet pyöritettävään kiekkoon.

Irkkuja ja chatteja en pahemmin seurannut; Facebookissakin lyhyt kokeilu riitti. Johonkin on keskityttävä.

Nyt olen varma, että tämän blogini kommentit, jotka olen säilyttänyt huolellisesti, muodostavat arvokkaan aineiston. Ja kuten olen toistellut, on tämä hauskaa ja ehkä ajoittain hyödyllistä suuntaan ja toiseen.

Ihmettelin välillä, ettei kukaan viitsinyt ryhtyä tosissaan häiritsemään kommentointia. Olen pitänyt arvokkaana toisaalta anonyymiyttä, jonka uskon vaikuttavan kommenttien sisältöön, että mielipiteiden lähettämisen helppoutta.

Halla-aho oli luojan lahja. Pari kirjoitusta veti paljon outoa väkeä kirjoittamaan ja pääsin miettimään asiaa konkreettisen aineiston pohjalla. Tämä näyttäisi viittaavan vahvasti siihen, että verkon painostusryhmä, tässä tapauksessa Halla-ahon ahkerat kannattajat, ei ole merkittävä yhteiskunnallinen painostusryhmä. Selvempää tietoa tästä asiasta saadaan tulevissa kunnallisvaaleissa. Tässä vaiheessa oletan, että perussuomalaiset menestyvät kohtuullisen hyvin mutta Halla-aho ei ainakaan poikkeuksellisen hyvin.

Poliitikko tarvitsee teemansa, joita sitten pitää esillä. Timo Soini on tässäkin asiassa ihailtavan taitava. Hän puhuu aina rahan lapioimisesta Kreikkaan ja Espanjaan. Kuinka moni kuulija tietää, paljonko sinne on mennyt Suomesta rahaa? Kuinka moni tietää, paljonko ollaan lupaamassa? Kuinka moni tuntee maksun, lainan ja takauksen eron? Ja ylimalkaan, mahtavatko kuulijat olla periaatteessa selvillä valtioiden lainanotosta. Keskustelun julkisista investoinnista taisi aloittaa Keynes lähes sata vuotta sitten. Kuka muistaa Keynesin perusväitteen (1930) – kun säästäminen ylittää investoinnit, seurauksena on lama. Ja pulavuosien patentin: valtion on otettava velkaa ja levitettävä rahaa julkisten hankkeiden kautta.

(Keynes ehdittiin siunata ja haudata, mutta hän nousi ylös käsityksineen 2008.)

Kokeili tietoisesti, tuntevatko ahkerat kommentoijat sanaa ”syllogismi”. Repliikeistä päätellen eivät tunne, eikä kiinnosta. Ehkä he arvelevat, että se tarkoittaa samaa kuin ”todistus” tai ”johtopäätös”. Se ei tarkoita. Otin se koesanaksi, koska oikeudellinen syyksilukeminen on perinteisesti noudatellut syllogismin muotoa – A vei B:n taskusta lompakon. Lain mukaan toisen hallusta irtainta omaisuutta anastanut tuomitaan rangaistukseen varkaudesta. Siis A tuomitaan varkaudesta. Ensimmäinen osa kuvailee teon ja toinen termin. Kolmas on johtopäätös eli tuomio. Tämä deduktiivinen päättely ei ole ainoa eikä useinkaan edes hyvä metodi. Sillä nyt kuitenkin on tiettyä iän pyhitystä, koska jo Aristoteles esitteli sen. Sofistit osoittivat nopeasti menetelmän rajat.

Päättely eli ”jos – niin” on kuitenkin aivan keskeinen asia mm. ohjelmoinnissa. Sitä ei pysty tumppaamaan turhaksi niuhottamiseksi. JOS tietokoneesi ei toimi NIIN sinun olisi hyvä katsoa, onko töpseli seinässä. Jos auto pysähtyy omia aikojaa, niin katso, onko bensiini loppunut.

Mutta ”hovimestari on murhaaja” ei ole syllogismi, vaan johtopäätös, ja johtopäätös voi olla oikea tai väärä.

Jos – niin. Olen kyllä näkevinäni, että virheelliset faktat, veltto perustelu ja kauhea varmuus oikeassa olemisesta ovat muotia. Sitä en tiedä, onko tässä mitään uutta. Nähdäkseni ei ole. Samanlaista oli aliupseerikerhon  vessassa vuonna 1963.

Aineistoni arvoa vähentää pahasti ilmiö, joka sekin on iänikuinen. Järkimiehet ja –naiset eivät kiipeä kukoiksi tunkiolle eivätkä tavoittele viimeistä sanaa.

Niistä kukoista… Että mitäs muuta siellä tunkiolla on? – Tosin pyytäisin erivapautta meille opettajille, jotka olemme vuosikymmeniä paukuttaneet mm. oikeudellista päättelyä. Se vähän palaa ihoon kiinni, se sellainen koulumestarimaisuus.