Päivystävä dosentti

Ilmiötä koskevan kommentin luettuani pohdin sitä ja käsitin, että täytyy tätä selvittää. Puhe on siis mediailmiöstä. Yhdet ja samat henkilöt antautuvat haastateltaviksi ja jakelevat lausuntoja, ymmärsivät asiaa tai eivät.

Olen sopiva henkilö vastaamaan, koska kuulun tai kuuluin tuohon joukkoon. Ehkä en sittenkään, koska olin ammattikirjoittaja ja eri medioita nuohonnut vanhastaan.

Ensin: ilmiöstä näkyy julkisuuteen vain osa. ”Taustoittaminen” on tavallista. Teen sitä itsekin edelleen. Toimittaja soittaa ja kysyy saadakseen lausunnon tai muuten vain selvittääkseen asiaa. Sangen usein asiaa sitten selitetään. Sanon usein, ettei nimeä tarvitse mainita tai jopa saa mainita, mutta en välitä lukea juttua. Lehteen vain.

Omalla nimellä kirjoittaminen on paljon työläämpää. Erikoisia vaikeuksia aiheuttaa tasapuolisuus. Kysytään käräjäoikeuden ay-järjestölle määräämästä väliaikaiskiellosta. Ei pidä vastata itse asiaan. On sanottava, että en ole kuullut aikaisemmin vastaavasti eikä ole liioin tullut mieleen. Voi lisätä, että lakko-oikeuden kanssa tuomarin on oltava hyvin tarkkana, koska se kuuluu perusoikeuksiin.

Mutta asiaan ei saa vastata. Asia on kesken. Siellä ovat toiset ihmiset vastaamassa virkansa puolesta.

Kollega J. Virolaisen tavasta arvostella korkeimman oikeuden ratkaisuja on vain hyvää sanottavaa. Perinteisesti linja on ollut ”pulinat pois”. Mielestäni se on tekopyhä ja epärealistinen asenne. Mielenkiintoinen kysymys on ”Praxisänderung” – myös ylimmät oikeusasteet hylkäävät joskus aikaisemman tulkintalinjansa. On paikallaan, että tuollaisia muutoksia myös ehdotellaan.

Päivystävän dosentin (olen muuten edelleen virallisesti dosentti) yksi ongelma yleisön kannalta on partisaaniasenne. Meillä on joukko asiantuntijoita, jotka ovat hyvin halukkaita ottamaan kantaa, koska heillä on jokin aate tai ideologia. Näitä partisaaniasenteita esiintyy mm. ravintoasioissa ja yleislääketieteessä. Media saisi olla tarkkana. Ei ole kenkään edun mukaista, että erikoislaatuinen tulkinta esitellään ”alan” kannanottona. Oma puolueellisuusalueeni tekijänoikeudessa on lievä karsaus edunvalvontajärjestöjä kohtaan ja jankuttaminen yleisön eduista, joita ei saisi aivan tallata tekijöiden edun nimissä.

Median ja lukijoiden tulisi ymmärtää, että asiantuntijapiireissä vaikuttavat aivan tavalliset ihmissuhteiden konstit ja metkut. Joku IT-professori esimerkiksi tunnettiin siitä, että Nokiaan liittyvät asiat olivat hänen mielestään hyvin usein epäilyttäviä, teknisesti takapajuisia jne. Jotkut tiesivät syynkin tähän johdonmukaiseen kielteisyyteen.

Koulukuntaisuus on ylimääräinen ongelma. Jotkut saivat rokotuksen vahvan vasemmistolaisuuden vuosina. Asiantuntija saattoi lytätä erinomaisen kirjailijan siksi, että arveli tämän olevan ”porvarillinen” ja vastaavasti kiitellä tuhertajaa, jos tämä ”ajatteli oikein”.

Tärkeimmät syyt puolivakinaisten eksperttien käyttämiseen ovat aivan arkisia. Yksi on tavoitettavuus. Toimittajat puhuttavat sitä, jonka saavat helposti kiinni. Toinen syy on asiantuntijan kyky muotoilla sanottavansa. Televisiossa esiintyy jatkuvasti erilaisia sopottajia, joiden asiantuntemus on rautaa mutta suullinen esitys niin vaikeasti kuunneltavaa, että asia menee ohi. Televisio on armoton väline. Se saa suosioita, joka katsoo ystävällisesti kameraa eikä heilu eikä hytky. Asioilla ei ole niin väliä.

Professoreilla ei ole koulutusta opettamiseen. Peruskoulun opettajilla on. Niinpä osa ammattikunnasta on viheliäisen huonoja luennon tai esitelmän pitäjinä.  Kameran linssi laukaisee konjunktio- ja sidesanaryöpyn. Asiatkin menevät solmuun.

Minusta näyttää, että olemme luistamassa valeasiantuntijoiden maailmaan. Toimittajat eivät tiedä eivätkä kollegat ilkeä sanoa. Median lemmikeissä näyttäisi olevan yhä enemmän ihmisiä, joiden ulosanti on erinomainen mutta asiantuntemus ei. Lobbarin erottaminen puolueettomaksi luullusta kuultavasta on vaikeaa. Milloin jää kiinni ensimmäinen dosentti lahjonnasta? Se ei ehkä ole tässä tapauksessa rangaistavaa vaikka on moitittavaa. Normaalisti näet näistä tehtävistä ei makseta mitään.