Ei mikä tahansa kappale

Tuttu musiikki on kuin laatikollinen läpikuultavia helmiä ja kiviä, joiden joukosta saattaa yllättäen löytyä timantti.

Sellainen on Bachin pieni, soitettuna runsaat kolme minuuttia kestävä preludi, jota sanotaan myös fantasiaksi, BWV 921, sävellaji c-molli.

Kirjoista löytää tarpeelliset vihjeet näitten pienten suurteosten paikantamiseen. Sellainen on esimerkiksi pieni g-molli-fuuga. Siitä on muuten Esa-Pekka Salosen johtama uusi levytys, Stokowskin orkestroimana siis. Ja rupattelun Bachin urkuteoksista voi tuhota, jos se tuntuu lipsahtavan d-molli Toccataan ja fuugaan, yhteen säveltäjän tutuimmista teoksista, rupeamalla puhumaan otsa rypyssä teoksesta Toccata, adagio ja fuuga, BWV 564, joka on aivan erinomaisen hieno teos. Keskiosa soveltuu mainiosti hautajaismusiikiksi. Seurakuntien kanttorit osaavat soittaa sen, ja se soi kauniisti.

Bachia soitettiin ja levytettiin ennen tiukasti DDR:n hengessä. Sitä en tiedä, istuivatko Stasin miehet ja Hannu Taanila seuraamassa partituurista, että kaikki sujui säädetyllä tavalla ja tieteellisen materialismin hengessä. En yhtään ihmettelisi.

Tuo Bach, jota moni pianotuntinsa kesken heittänyt muistelee aiheellisin kauhun tuntein, ei itse soitettuni juuri eronnut Czernyn etydeistä, jotka olivat pelkkää kärsimystä eli vaikeita sormituksia mutta musiikkia ei nimeksikään.

Erilainen tapa soittaa Bachia tuli yhtenä ryöppynä Glenn Gouldin aina mainittavista Goldberg-muunnelmien levytyksistä pidän itse siis jälkimmäisestä enemmän kuin siitä ensimmäisestä, joka aikoinaan räjäytti pankin.

Gouldin kuunteleminen ja hänen esityksistään nauttiminen helpottui huomattavasti, kun kerran löysin hänet Wikipedian listalta ’Historical figures sometime considered autistic’. Lukija ymmärtää, että tuollainen luettelo autistisista ihmisistä on pelkkää arvailua.  Minua nyt kuitenkin huvittaa ja helpottaa ajatella etenkin Aspergerin syndroman oireita, joille juuri Gould on omissa korvissani antanut soivan muodon. Tuo syndroma ei, kuten tiedetään, liity lahjakkuuteen eikä älykkyyteen; elämästä selviytymistä se voi haitata.

Autismin sälyttäminen Bachin omille harteille olisi katkera virhe. Hänen musiikkinsa venyy aivan yllättäviinkin suuntiin. Spotify on oikea paikka tutkia asiaa. Bachin polyfonisia teoksiaan on levytetty hyvinkin merkillisillä soittimilla. Neljä saksofonia on oikein hyvä kokoonpano. Suosittelen lämpimästi. Jopa country-henkinen The Mississippi Guitar Quartet esittää hauskasti fuugia – ja puheena olevan preludin. Äijillä on akustinen kitara hallinnassa, ja soitossa on muheva maalainen sävy.

Andrea Padova on säädyllisellä puolella. Hän soittaa rivakasti. Ei tule mieleen ihmetellä, että hän on nyky-Bachin (J.S. Bach, Steinway & Sons) kelpo edustaja.

Itse päätyi mieltyä Cyprien Katsarikseen. Kuten nimestä jotenkin arvaa, alkuperä on Kypros mutta kasvuympäristö Ranska, aluksi pitkään entiset siirtomaat. Se onkin mainio pohja tulevalle Bach-tulkille. Tien aloitti Albert Schweitzer, joka siis oli aika arvoituksellinen suurmies lääkärinä Afrikassa, mutta ensin ja ennen kaikkea urkuri. Hän oli Elsassista (Alsace), eli 1875 syntyneenä aidosti saksalais-ranskalainen. Hän oli Bachin urkumusiikin suuri pioineeri, jonka tutkimus (1905) kärsii edelleen lukemisen. Hän ei ollut DDR-henkinen, vaan korosti tuikeasti Bachin ”kuvituksellisuutta”, johon muuten itsekin uskon. On teoksia, joissa hän säveltää kuin elokuvamusiikkia raamatullisiin kertomuksiin.

Katsaris tuntuu olevan holtiton henkilö. Hän vetelee esimerkiksi tässä kirjoituksessa mainitun fantasian niin että hetkittäin luulee kuuntelevansa Chopinia. Kun tutkii nuotit, käy ilmi, että tulkinta on kuin onkin täysin nuottikuvan rajoissa ja hieman erikoinen ”1900-luvun klangi” tulee Bachin omien kurittomien sointukulkujen kehittelystä. Mutta sama mies sävelsi Kromaattisen fantasian ja fuugan…

Jos makunne on yhtä huono kuin minun, hommatkaa ja kuunnelkaa autossa tai julkisen liikenteen kulkuneuvoissa tai niitä saapuvaksi odotellessanne. Olen laajojen kokeilujen jälkeen tullut siihen tulokseen, että kantaatit ja passiot menettävät hiukan liikaa dynamiikastaan (Gardner) autossa. Tällainen piano sopii yhtä hyvin kuin rajuin bebop. Eikä niillä tarkemmin ajatellen paljon eroa olekaan. Molempia kuunnellessa on monot vinossa.l