Waasan-Jaakkoo

Tätä teidän ei kuulkaa kannata lukea, eikä noita kirjoja enää mistään saakaan, ja vaikka saisikin, selvän saaminen voi olla vaikeaa.

Sanomalehtipakina lienee henkitoreissaan ja kirjana julkaistu pakina kuollut kuin kivi. Origo ja Bisquit ehkä saivat kunnian julkaista viimeisinä. Ennen pakinakirjoja myytiin varsinkin joulun alla kuin lenkkimakkaraa. Alan tunnustettu mestari ja varmaan suosituin oli Olli (Väinö Nuorteva), jonka tarinoihin ei ehkä kuitenkaan tarttunut pysyvää merkitystä. Meitä ihailijoita on paljon, mutta keski-ikämme on korkea.

Syy Jaakoosta kirjoittamiseen on halu hämmästellä – ”pahkuloida”. Luettuani viime aikoina henkilökohtaisesta syystä kohtalaisen paljon venäläisiä kirjoituksia, etenkin Tshehovia, pidän varmana asiana, että suomalainen humoreski / pilaileva lehtipakina on venäläisen humoreskin suora kylkiäinen. Itse Tshehov julkaisi niitä nuorena miehenä henkensä pitimiksi runsaanlaisesti. Jos olen asian oikein ymmärtänyt, niin viihdemusiikin (laulemat), salonkimusiikin (etenkin pianolle sovitetut romanssit) lisäksi pilailuilla oli tsaarin aikana suunnattomat markkinat varsinkin Pietarissa ja Moskovassa.

Ja kovana oikeistomiehenä ja pohjalaisena nurkkapatrioottina tunnettu Vaasan-Jaakkoo, päätoimittaja J.O. Ikola, oli venäjän kielen ja kirjallisuuden maisteri, samanlainen ”Moskovan maisteri” kuin Ilmari Kianto.

Tuo oppitausta ei ollut minkäänlainen suositus sotien välisen ajan Suomessa. Samoin kuin Kianto Ikola vastusti kommunisteja ja ryssäläisyyttä henkeen ja vereen.

Mikä lienee syy ja mikä seuraus?

Tunnustan lähdeaineiston puutteellisuuden. Vaasa-lehden (sitten Pohjalainen, sitten yhdistetty maakunnalliseen kilpailijaan Ilkkkaan yli puoluerajan eli kokoomuksesta keskustaan) päätoimittajana jatkanut Ilmari Laukkonen, kortesjärveläisenä ei henkilönäkään ihan tuntematon, julkaisi hänestä 90-luvulla elämäkerran, jota olen vain lehteillyt. Minulla on se mielikuva, että Ikolan ura oli sodan jälkeen – hän kuoli 1951 – sekä yleisistä että yksityisistä syistä laskeva, ja että myös lehden osakeomistus suli jälkeläisten käsissä. Jokin vaistoamani hiljaisuus hänen nimeään ympäröi, ja sillä on ehkä syynsä.

Kansakunnan historiaan Ikola jäi vain äänestämällä eduskunnassa yhdessä U. Kekkosen kanssa talvisodan rauhantekoa vastaan 1940. Jo tapahtuma-aikaan käsityskanta arvioitiin järjenvastaiseksi.

Ikolan maine oli suuri lapsuuteni päivinä. Hänen nimeensä ei kuitenkaan liittynyt samanlaista sädekehää kuin Artturi Leinosen. Liioin hänellä ei ollut samaa kansallista näkyvyyttä kuin Ilmari Turjalla, joka kyllä oli eri luokan toimija.

Olisin kohteliaimmin sitä mieltä, että novellistina – nyt en puhukaan enää pakinoista – Jaakkoo nousee reippaasti Leinosen ja Turjan yläpuolelle. Nämä olivat molemmat hiukan yhden vitsin miehiä. Ikola, jota siis henkilönä on varovasti kuvailtu äärimmäisyyksien mieheksi ja yhteiskunnallisilta ja poliittisilta asenteiltaan taantumukselliseksi sanan varsinaisessa merkityksessä, koska hän vastusti muun muassa kansaneläkelakia pitäen sitä monin tavoin turmiollisena, oli kirjoittajana parhaimmillaan tavallisen ihmisen ymmärtäjä.

Hänen humoreskeistaan erottuu tietty sielullinen yliherkkyys, joka maakunnan tapaan peitetään joskus rehvasteluun, joskus tietoiseen liioitteluun ja paisutteluun. Kertomukset kaikenlaisista kommelluksista, kuten vaikkapa kahvipannun katoamisesta kaameine seurauksineen, eivät millään muotoa jää farsseiksi, vaan ovat täynnä myötäelämistä, jopa myötätuntoa. Sitä riitti myös huono-osaisille eli erilaisille hupsuille, koville juopoille ja muutoinkin ihmisillä, jota ovat pahasti eri pari kohtalonsa ja käsitystensä kanssa.

Kai siinä on takana Antti Tuurin toisessa maailmassa mutta samoilta paikoilta kuvaama pohjalaisen miehen henkinen halkinaisuus. Pää piirtää taivasta, mutta jalka painaa maata. Sielullinen siipiväli on sellaista luokkaa, ettei sitä selvänä kestä. – Jos joku saa tästä kimmokkeen, muistakoon että Jaakoon kirjat ovat hutaisemalla tehtyjä, vanhaan sanomalehtimiestyyliin. Se on myös niiden suuri vahvuus, kiitävien tuokioiden tavoittaminen, sillä sellainen hän saattoi olla, tuulentupien mies.