Projektio

Kuvan Mercatorin projektiossa kaikki välimatkan ovat oikein mutta pinta-alat väärin, paitsi päiväntasaajalla. ”Oikea” tapa esittää maapallo olisi viiltää lohkoja kuin appelsiinista. Väliin jäisi paljon tyhjää. Ja välimatkat olisivat oikein vain pituuspiireillä.

Elokuva ja valokuva ovat kolmiulotteisen kohteen projektioita kaksiulotteiselle pinnalle. Paljon menee väkisin vikaan. Lisäksi kamera on yksisilmäinen mutta ihminen kaksisilmäinen, ja 3D-yritykset jäljitellä aivojen tuottamaa syvyysvaikutelmaa ovat ainakin vielä avuttomia ja lisäksi ehkä turhia.

Tiedätte varmaan, että veistokset ja maalaukset ovat monissa tapauksissa vääristeltyjä? Ihmisvartalon mittasuhteita muutetaan hiukan, jotta ne näyttäisivät oikeilta, kun patsas on nostettu jalustalle. Oikean kokoiset kädet näyttäisivät oudon isoilta. Suuret mestarit oppivat ensin maalaamaan Firenzen ja Sienan kirkkoihin seinän ylänurkkaan hahmoja, jotka näyttivät lattialta katsoen oikeilta, jopa katsojan kävellessä. Se ei suoraan sanoen ole helppoa se.

Tintti-elokuvassa eräät kuvat, joissa esimerkiksi kepin tai patukan pää nousi kuvan keskeiseksi sisällöksi, tekevät väkivaltaa silmän ja kameran syvyysterävyydelle. Jos joku osoittaa minua uhkaavasti kepillä, katson luultavasti häntä silmiin, en kepin päätä.

Maisemamaalaus joutuu taistelemaan tämän ongelman kanssa. Parhaiten sen ratkaisi Cézanne ilmaperspektiivillään. Vuori on samanaikaisesti lähellä ja kaukana.

Hitchcock on tunnustanut, että hän oppi Saksassa, miten kuvan taustoja tehdään. Jos kohtaus kuvataan muka rautatieasemalla, tausta on nikkaroitu pienoismalli, jonka mittakaavaa on vääristelty. Vain siten se näyttää oikealta.

Itse en ole saanut syntymään yhtään onnistunutta valokuvaa tunturista. Isäni sai kolme. Tunturi kaatuu valokuvassa. Photoshopilla voi lisätä jyrkkyyttä, mutta silloin menettää etäisyyden. Olen tehnyt joitakin väärennyksiä ”wrap” –toiminnolla. Todellisuudessa ne eivät ole hyviä. Tunturi pettää.

Ystäväni Hessu sanoi noin 38 vuotta sitten, ettei hänen tee mieli katsoa uudestaan sitä Chaplinin elokuvaa, joka oli tehnyt häneen koulupoikana niin suuren vaikutuksen. Chaplin on aiheesta arkkitehtien suosikki. Taiteilija, joka osasi yhdistää koreografian (etuala) ja arkkitehtuurin (tausta), on nero. Chaplin oli.

Ajatus on oikea ja oivaltava. On ehkä viisainta vaalia muistoa kuin haalia niitä.

Siinä oli toinenkin ajatus. Muisti prosessoi kokemusta. Muistamme melkein aina melkein kaiken väärin, koska muistikuvatukset patinoituvat ja ruostuvat oikullisesti.  Uusi katsominen tai lukeminen voi olla pettymys.

Itse toimin toisin. Uusi kokemus ei peitä edellistä. Kun luen nyt jonkin tietyn Barksin Akun, muistan miltä sen lukemine tuntui 1952 ja millaiselta 1972. Tintin ”Ihmeellinen tähti” (myöhemmin Salaperäinen tähti) tuo mieleeni sen tytön kumisaappaat, jonka kodin pöydällä näin tuon oudon kirjan kannen ensimmäisen kerran. Likka ei antanut kirjaa lainaksi. Vuosi oli 1961. Sekä likka että kirja saivat jäädä. Muuan toinen ystävä huomautti naulan kantaan, että juuri tuon albumin kansi on loistava.

Siinä kannessa on Hergén yhteys surrealismiin selvimmillään.

Hergén maanmies, belgialainen René Magritte on minulle surrealisteista rakkain. (Sataa pieniä knallihattuisia virkamiehiä; piippu joka päälle on kirjoitettu ”tämä ei ole piippu” jne – katsokaa Googlestsa.)

Magrittella on oma museo Brysselissä. Yritän aina käydä siellä  uudestaan ja mietin, miksi epäeroottisuus yhdistää näitä kahta mestaria, toisin kuin kolmatta belgialaistsa, Paul Delvaux’ta. Kaikille on yhteistä viivan puhtaus, henkilöiden unenomaisuus. Surrealismi on todellisuuden projektio uneen, elämää käsitettävämpi, vaikka ei sanoiksi kääntyvä.