Kumma blogi

Imatralainen tai lappeenrantalainen Kari Lempiäinen saattaa olla Lappeenrannan Teknillisen Yliopiston miehiä. Ammatti on erikoistutkija ja ala tietotekniikka.

Hän oli pyhäaamuna radiossa ”Näistä levyistä en luovu” –ohjelmassa. Ohimennen vilahtaneen tiedon perusteella kaivoin esiin hänen bloginsa

www.tarkkaamo.blogspot.com

Valokuvia löytyy Googlella.

Kun ihminen sanoo, kuten minä nyt, että onpa jumalattoman hyviä konsertti- ja musiikkiarvosteluja, hän tarkoittaa, kuten minä nyt, että maku ja mielenkiinnon kohteet ovat juuri samat.

Radiossa soi klassisen seassa John Coltrane (Giant Steps) ja Pink Floyd. Blogista käy ilmi suorastaan järkyttävä konserttien harrastus. Mies näyttää käyvän monta kertaa viikossa kuuntelemassa ja kirjoittaa joka kerta jotain fiksua ja erinomaisen asiantuntevaa. Hän ei pelästy Helsingin Musiikkitalon uutta ja vähemmän tunnettua musiikkia eikä edes itseään Wagneria.

Viime syyskuussa hän istui Wagnerin Ring-tetralogian, joka veljeltäni ja minulta jäi tällä kertaa meinaamiseksi.

Itse innostun blogin oopperataltiointien (Kuva ja ääni eli Blu Ray) esittelemisestä. Suurin osa on uusia esityksiä, joista en välttämättä ole kuullutkaan. Lukijalle on suuriarvoista, että blogisti suodattaa kummallisuudet pois. Oopperassa harrastetaan modernisointeja ja sovituksia, jotka eivät ole välttämättömästi eduksi teokselle.

Radio-ohjelmassa menin lopullisesti veteläksi viimeisestä numerosta, joka oli katkelma Tannhäuserista, ja nimenomaan Wilhelm Furtwänglerin johtamana hyvin vanhana esityksenä (jonka restauroitu versio on ainakin hiljan ollut CD:nä myynnissä).

Menee jo noituuden puolelle. Useimpia Wagner-levytysiä en oikein kestä. Ringiäkin kuuntelen Barenboimin johtamana vain paremman puutteessa. Kun on kuunnellut Gergieviä, ei enää ole helppo tyytyä levyllä vähempään. En jaksa kuunnella. Furtwängler on aivan toista. Musiikillisesti se on ihme. Rinnakkaisnimi on tietenkin Klemperer. Herroille järjestyi tilaa, koska Klemperer joutui pakenemaan Saksasta juutalaisena, kun taas Furtwängler johti Berliinissä Beethovenia pommien putoillessa konserttitalon katolle.

Tämä Lempiäinen, jonka naamassa ehkä on jotain tuttua tai sitten ei, lienee hyvässä asemassa, koska hän matkustelee, ja kun hän on matkalla, hän menee oopperaan. Niinpä Oslon uusi oopperatalo saa asiantuntevan esittelyn, ja kirjoittaja vertaa sitä Kööpenhaminan oopperaan.

Mikä on tämä mies? Musiikkikritiikkinä hänen kirjoittamansa ei häpeä kenenkään suomalaisen rinnalla – paitsi ehkä Isopuron Jukan, jonka täysammattilaisuus ja huikeaksi kehittynyt korvan tarkkuus ja taito löytää yksityiskohdat on tietysti omaa luokkaansa.

Verkossa näkemäni valokuvat – blogisti toinen suuri rakkaus - ovat lyhyesti sanottuna hyviä ja sopivat jotenkin hänen musiikkimakuunsa. Muodot, etenkin graafiset muodot, näyttävät kiinnostavan, varsinkin kun muodoista syntyy liikettä, ja esimerkkejä löytyy lähiympäristöstä, vaikkapa kerrostalon parvekkeista ja niiden varjoista.

Olen mieltynyt kuviin. Turhan harva valokuvaharrastaja uskoo, että kuvan ei tarvitse olla erikoinen eikä kummallinen tehotakseen. Huonokin kelpaa, kuten S. Niinistön virallinen muotokuva taas kerran osoitti. Minulle henkilökohtaisesti muoto ja sen sisältämä potentiaali eli jännite eli mahdollisuus liikkeeseen merkitsevät eniten. Ja musiikissa sama. Se toimii kuin sydän, sähköisku ja supistus ja sitten lyhyt lepo.

Jäljelle jää kysymys, onko tämän tasoista tavaraa enemmänkin kätkettynä verkon uumeniin? Vihjeitä otetaan kiitollisuuden tuntein vastaan.