Pitkä oppimäärä

Kukaties olen nyt pitänyt televisiota auki enemmän kuin ennen, koska minulla on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa aikatauluuni ja koska olen aika paljon apupäivystäjänä henkilökohtaisista syistä. Edellinen perustelu tarkoittaa työelämää ja jälkimmäinen yksityiselämää.

Nyt esittäisin politiikan teorian viime viikkojen kokemuksen perusteella, ja tuo kokemus on kertynyt yksinomaan televisiosta ja lehdistä.

Ihastuin Ilkka Kanervaan. Eräs hänen suorituksensa televisiokeskustelussa palautti vahvasti mieleen, että politiikka on sekä kunnassa että eduskunnassa kauppiaana olemista. Jos niin tahdotte, kaupparatsu on yhtä hyvä nimitys.

Vahva politiikanvastainen virtaus, jota itse pidän populismina, leimaa tuon kaupustelun tunnottomaksi oman edun tavoitteluksi. Varmasti se on sitäkin, ajoittain.

Poliitikko joutuu myymään ajatuksiaan ensin kannattajilleen ja sitten vastustajilleen.  Vaihtokauppaa sanotaan harhaanjohtavasti lehmänkaupoiksi. Mielestäni on selvää, että jos haluaa myydä jotain, täytyy olla tavaraa, ja jos haluaa ostaa jotain, siitä on maksettava hinta.

Jos haluan läpi tämän itselleni tärkeän muutoksen, minun on ”maksettava” vastustajille myöntymällä johonkin, mikä on heille tärkeää, mutta minulla vastenmielistä.

Kanerva riisui tuossa Wallinia koskeneessa keskustelussa toiset puhujat aika aseettomiksi sujuvuudella, oikealla ajoituksella ja kohtuullisella asiantuntemuksella.

Perussuomalainen parahteli, että idästä tuntuu uhka ja Kontiorannassa on kamala asua ilman varuskuntaa. Kanerva vastasi ystävällisesti, että ei kuule sotaa käydä varuskunnista käsin. Ei siellä odoteta kasarmeissa, että vihollinen marssisi pihaan ja rupeaisi maalitauluksi.

Varuskunta-asian hän esitti vähättelemättä munauksen merkitystä mutta selvittäen, että puolustusvoimien rakennemuutoksella pitäisi säästää alle 1/10 nyt ajankohtaisesta säästön tarpeesta, ja Dragsvik on ehkä 1 /10 siitä eli sadasosa. Ja säästöt on saatava kasaan.

Tätä tekisi melkein mieli sanoa keskittymiseksi oleelliseen.

Olisiko nyt niin, että usealle poliitikolle tekisi hyvää joutua vedetyksi kölin alitse oikein kunnolla ja aiheesta. Kanerva on itse aiheuttanut itselleen tämän käsittelyn useita kertoja. Wallin jo järjesti itsensä kolhittujen kerhoon. Muiden julkisuudessa mainittujen kuhmujen lisäksi hänen oma urakaarensa notkahti. Joko puolue katselee sopivampia henkilöitä?

En oikeastaan haluaisi heittäytyä kovin sovinnolliseksi, koska mikä minä olen ryhtymään tuomariksi tällaisissa asioissa. Ajattelen vain, että kun olen itse ollut kirjoittamassa nimenomaan tässä blogissa erilaisia virheitä ja väärinkäytöksiä vastaan, kuten viimeksi Finnairia ja Wallinia ja aikaisemmin esimerkiksi Lex Nokiaa, jota nyt ei sitten kuulemma tarvitakaan, saa kai silti esittää niin sanottuja rakentavia näkemyksiä.

Pohjaltani olen sitä mieltä, ettei ihminen ole aivan aikuinen ennen kuin hän on uinut kaksi – kolme kertaa omassa oksennuksessaan ja joutunut pyyhkimään itsensä ja siistiytymään parhaansa mukaan ja sitten jatkamaan, vaikka kuinka nolottaa. Tshehov taisi ilmaista tämän sanomalla, että kun ihminen pettyy perin pohjin itseensä, se on hänelle paljon terveellisempää ja hyödyllisempää kuin pettyminen johonkin toiseen.

Julkisia katumusmenoja ehkä tarvitaan. Yksityinen katumus, joka seuraa rehellistä analyysia, on tarpeellisempi. Kaikkein kiitettävintä on, ettei selitä. Koulu- tai työpaikkakiusaaja ei ole koskaan väärässä, siis omasta mielestään. Rangaistus sellaisesta on kauhea. Hän ei sitten koskaan saa kokea onnea, tyydytystä vain. Onnea kuvaa mielestäni jutun kuva (Repin), joka vaikutti niin voimakkaasti jo kauan sitten, kun se oli jossain näytteillä, ehkä Retretissä. Amerikan omituinen perustuslaki tukee ”onnen tavoittelua”. Hyvä ajatus.