Määrä vai laatu

Tämä ei ole jatkoa eiliseen. Timo Vihavaisen uusi kirja Suomesta ja Venäjästä 200 vuoden aikana on niin hieno, että aion kirjoittaa siitä tai sen pohjalta useampia juttuja tähän. Olin luullut, ettei pohtivaa, syvällistä historiallista esseistiikkaa enää osata kirjoitta. Olin väärässä.

Melkein kaikki eurooppalaiset ja amerikkalaiset vaikenevat nolostuneina Alexander Soltzhenitsynin viimeisistä vaiheista. Muutettuaan takaisin Venäjälle hän kirosi suorasanaisesti massayhteiskunnan ja kulutuskulttuurin ja etenkin Yhdysvallat vihonviimeisenä paikkana. Uskonsa hän pani kaiken jälkeenkin  Venäjään ja venäläisyyteen. Se on ihmisyyttä, länsi ei.

Oma tulkintani on jotain tällaista: länsimainen rahanpalvonta on pohjaltaan ihmisen kvantifioimista. Ihmisen salaperäisyyttä ja elämän kertakaikkisuutta ei tunneta eikä siksi tunnusteta. Siksi ihmiset ovat liian monille numeroita, ja numerot kuvaavat lukumääriä tai dollarimääriä.

Muun muassa minulle Venäjän historia oli 1500-luvulle orjuutta ja siis uhrina olemista ja sen jälkeen – uhrina olemista. Uusi lisä oli jatkuvasti hioutunut kyky ulottaa oman lähes rajattoman maan kärsimys mahdollisimman laajalle, muun muassa naapurimaihin.

Ennen kuin edes ryhdyn nostamaan esiin Vihavaisen oivalluksia esitän kaksi omaani, jotka eivät ole eilisen, tämän päivän ja huomispäivän Suomessa mitenkään merkitystä vailla.

Venäjällä ahne luokka on hirtetty kerran toisensa jälkeen. Iivana Julma tiesi mitä pajareille on tehtävä. Pietari Suuri ei hänkään jäänyt ihmettelemään.

Jos ahneus on alkanut hahmottua meidän oman kulttuurimme keskeiseksi piirteeksi, jota julkeimmat väittävät välttämättömäksi silloinkin kuin se on tolkutonta, Venäjällä saman tyylinen perisynti on tuhlaus. Jos saituus eli syvällisemmin ymmärrettynä johdonmukainen kovuus toisia ihmisiä, lähimmäisiä kohtaan on meillä vallassa, Venäjän suuri ongelma on juoppous.

Vihavainen huomauttaa, ettei Venäjällä eikä Neuvostoliitossa myyty juuri ollenkaan rähinäviinaa. Venäläinen päihtyy, mellastaa ja sammuu, mutta kyräilevä itsekseen ryypiskeleminen saattaa häntä jopa oudostuttaa.

Tämän vastakohtaisuuden suuri kuvaaja ei kuitenkaan ole Soltzhenitsyn, vaan kirjailija, joka pani minut eilen harppomaan kustantajan kirjamyymälään. Ehdin jo pari päivää sitten kummastella, että mistä nyt tuuli puhaltaa, kun Dostojevskia on pantu oikein esille sievinä, muhkeina niteinä. Minulla oli kiire.  Katsoin, että nyt on suomennettu keskeisiä teoksia uudestaan. Helposti arvattavan ja jo kauan sitten venäjän suomentajana suuren taitonsa osoittaneen Martti Anhava rinnalla on Olli Kuukasjärvi. En tiedä, kuka hän on. Lieneekö sama henkilö, joka mainitaan Suomen Pietarin konsulina? Nyt tiedän, että hän on erinomaisen hyvä kääntäjä.

Näiden uusien suomalaisten johdosta pysähdyin ja häpesi. Näin heti, että en ole ollut lainkaan selvillä tämän kirjailija Dostojevskin tuotannosta vaikka olen luullut lukeneeni jokseenkin kaiken häneltä suomeksi ilmestyneen useampaankin kertaan eli liiankin usein.

Tämä ensi tuttavuuteni F. Dostojevski kirjoittaa myös lempeistä ja hitaista ja rauhallisista ja kauniista asioista sellaisella raivolla, sellaisella intensiteetillä, että karvat nousevat pystyyn käsivarsissa. Toisin kuin tiettävästi Gogol hän ei kirjoita kummallisesti, vaan teksti on ihan vain kirjallisuutta. Ja hän kirjoittaa aina venäläisyydestä, jonka yksi osa on rosvona eläminen.

Se pyhyyden löyhkä, jonka kaikkein parhaat elokuvan tekijät ovat jotenkin tavoittaneet, esimerkiksi taannoinen television esittämän Rikoksen ja rangaistuksen luojat, välittyy kymmenkertaisena tekstistä. Dostojevski ei käänny kohtuullisesti elokuvaksikaan. Tarkovski nyt kyllä oli saman hengen lapsi eli ajoittain sietämätön katsoa.

Uudet suomennokset osoittavat, että Dostojevskin vertaaminen Freudiin on pelkästään typerää. Häntä voisi verrata Andrei Kolmogoroviin, Neuvostoliiton suureen matemaatikkoon. Molemmat käsittivät, ettei avaruus ole ainoastaan painovoimakentässä kaartuva, vaan monenlaisilla mutkilla, joista eräät johtavat toisiin maailmankaikkeuksiin, ja ettei ole hyvin määriteltyä keinoa erottaa suurta pienestä.