Myytinmurtajat

”Myytnmurtajat” pyörii MTV3:ssä tätä kirjoittaessani. Alkujaan se on taivaskanava Discoveryn menestyneimpiä.

Kun siis lopultakin käsitin, että maksukanavat ovat myös sisäantennin varassa elävien ulottuvilla, ryhdyin viidelläkympillä Verraton –nimisen kanavanipun katsojaksi.

Palauttaisin taas kerran mieleen, että televisionkatsojan urani alkoi pakkasessa myymälän näyteikkunan takana lumisateessa lumisadetta katsellen. Huhu tiesi, että Ruotsin Vännäs näyttää peräti piirrettyjä elokuvia. Joskus olimmekin  näkevinämme varjon häilähtävän näytöllä.

”Myytinmurtajia” olin lähinnä ihmetellyt, mutta nyt on sopiva hetki sanoa, että ohjelma on mainio. Tänään näytettiin (amerikkalainen) jakso, jossa rakennettiin Ruotsin Gustavus Adolphuksen (Kustaa II Aadolf) käyttämä nahkatykki. Nahkatykki mainittiin ainakin historian oppikirjassa Mantere-Sarva. Luullakseni kymmenet sukupolvet ovat naureskelleet hassulle ajatukselle.

Kupariputki, metalliliuskat ja monta kerrosta nahkaa. Tavoite: liikkuva tulivoima 1600-luvulla. Tulos: toimii yllättävän hyvin, mutta kestää vain pari laukausta.

Edellisessä jaksossa kokeiltiin, saako pelkillä puhelinluetteloilla henkilöauton luodinkestäväksi. Vastaus – kyllä, tavallisten käsiaseitten tulta vastaan, ja silloinkin tarvitaan aina noin viisi puhelinluetteloa päällekkäin.

Kai se on kulttuuriero, että ainakaan lähetetyssä versiossa ei mainittu monien suomalaisten ampujien tietämää tosiasiaa: kasteltu puhelinluettelo pysäyttää myös isopistoolin luodin, yksi nide. Märkyys lisää kitkaa ja vaimentaa iskua hyvin tehokkaasti, hiukan kuin laminoitu tuulilasi, jossa lasikerrosten välissä on muovia.

Olin kerran esittelemässä juttua, jossa selvitettiin, oliko poliisia kohti ammuttu haulikon laukaus tapon yritys vai ei. Tietämättömänä ihmisenä olin yllättynyt, kun rikoslaboratorio koeammunnat suoritettuaan kertoi, että lintuhauli ei 25 metrin päästä ammuttuna läpäise edes päällystakkia.

”Myytinmurtajista” löytyy helposti paljon tietoa. Budjetti on suuri ja esiintyjät ensiluokkaisia. He ovat oikeasti selvillä fysiikasta ja  hankkineet kokemuksensa elokuvien erikoisefekteistä. Sitä ei näytetä suoraan, että taustalla työskentelee suuri määrä muita ammattilaisia. Se näytetään, että tarvittaessa turvaudutaan koelaitosten ja viranomaisten apuun (räjäytykset).

Tässä on jotain samaa kuin Tekniikan Maailman suosiossa. Jälleen kerran: luulen lukeneeni jokaisen numeron vuodesta 1953 (jolloin lehden nykyinen nimi tuli käyttöön). Suren edelleen, ettei jokaisessa numerossa vastata yleisön kysymykseen ”saako mopoa virittää”. Kesä- ja talvirengastestit ovat suosikkejani.

En ole kiinnostunut tekniikasta. Etenkin illalla ennen maate menoa oikeanlainen julkaisu toimii paremmin kuin nukahtamislääke. Voin luottaa siihen, etten joudun lukemaan äkisti kuolleista tuttavista, vangituista työtovereista tai B. Wahlroosista. Jotkut käyttävät samaan tarkoitukseen Aku Ankaa, mutta itse pilasin makuni Barksin Akuilla niin että nykyiset saattavat tympäristä kesken kaiken. Barksia voi lukea iltayöstä yhtä vähän kuin korkeaa runoutta: pulssi nousee, puna kohoaa poskille, silmät kostuvat, ei puhettakaan unesta ja rauhasta.

Haluaisin tietää, onko tekninen, silloin tällöin luonnontiedettä sivuava puuhailu miesten hvuittelua. Kaiken sukupuolirooleista käydyn keskustelun jälkeen olen täydellisen epätietoisuuden vallassa. Mikä on perittyä, mikä opittua, mikä sattumanvaraista? Jos joku esittää selkeän vastauksen tähän, luulen että en usko sitä.

Leikki on hiukan sama asia kuin peli. Maailma on rajoitettu ja säännöt enemmän tai vähemmän itse keksittyjä. Aivottomia viihdelehtiä ja –ohjelmia on paheksuttu rajusti eri aikoina eri syistä. Esitän väitteen. Tietynlainen, esimerkiksi tässä kuvattu leikki, on hyödyllistä ja terveellistä. Myös aikuisten kuuluu leikkiä. Se tekee hyvää.