Uskaltamisen himo II

Rafael Koskimies, joka tiesi vain sen, mitä hänelle oli kirjoista opetettu, eikä ymmärtänyt sitäkään vähää, kitisi että Pentti Haanpään kirjoissa ei esiinny henkisesti kehittyneitä hahmoja. Veijo Meri vastasi hänelle aikoinaan esseessään, että joka sivulla esiintyy yksi, nimittäin Pentti Haanpää.

Linnan nostaminen akateemikoksi aiheutti kuohuntaa akateemisissa piireissä, joissa selvitettiin, että Linna on tyhmä ihminen, jonka historian käsityksetkin ovat vallan vääriä.

Muuan Juha Mälkki julkaisi 2008 tutkimuksen ”Herrat, jätkät ja sotataito”. Otsikko ja kirjoittajalta edellytetty tieteellisyys peittää näkyvistä sen, että puhe on paljon laajemmasta ilmiöstä kuin sodankäynnistä.

Mälkki kehittelee amerikkalaisten ja suomalaisen Knut Pippingin (Komppania pienoisyhteiskuntana) huomiota, joka tulisi opettaa kaikille lakimiehille ja opettajille.

Yhteisöllä on kaksi tai useampia sääntöjärjestelmiä, jotka voivat olla keskenään räikeässä ristiriidassa. Linnan Kristus-hahmo, luutnantti Koskela, ilmaisee ajatuksen romaanissa sanomalla, että asialliset asiat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Tutkijat ovat selvitelleet, miten Ellun kanat ovat. Esimerkiksi sotilaallisuus on häpeällistä, herrojen kotkotuksista ei tarvitse innostua, kuri on tahallista vittuilua ja urhoollisuus yksityisasia, josta ei ole aihetta puhua aikamiesten kesken.

Solidaarisuus on liian hieno ja vaikea sana – siinä on tuo ikävä d-kirjainkin – mutta omassa poppoossa ja etenkin oman pakkikaverin kanssa keskinäinen tuki oli erittäin vahva, ja sen pohjalla oli luottamus.

Miksi Linnan sotilaat vetivät liikkuvat taakse, kun hullu eversti (Karjula) raivosi konekiväärien hylkäämisestä ja haavoittuneiden kantamisesta? Koska vastavuoroisuus on itsestään selvää. Jos minä jätän nyt kaverin haavoittuneena kuusen juurelle, minulle itselleni tehdään ennen pitkää sama. Jos kannan jalattoman miehen turvaan, voin toivoa itselleni samaa, jos menen vaikka miinaan.

Haanpää sanoi 30-luvulla jokseenkin suoraan, että todellinen talonpoikaismarssi oli käynnissä kaikilla Suomen maanteillä ja että isänmaallisuudesta hihkuivat eniten ne jotka hyötyivät siitä rahallisesti.

Hän oli hyvin kiinnostunut hupsuista ja huijareista ja tässä mielessä Aleksis Kivi pois lukien Suomessa harvinainen kirjoittaja. Perinteen hän kyllä tunsi; Svejk oli ilmestynyt 30-luvulla samojen vasemmistoleirin pikkukustantajien tuotteena kuin pari hänen omaa kirjaansa.

Oikeastaan jokaisessa kirjassaan hän käsittelee tätä kaksien lakien kysymystä. Ne menehtyvät, jotka luulevat, että asia on niin kuin se sanotaan tai niin kuin se näyttää olevan. Muistikirjojensa mukaan hän oli itse mies, joka ”ei uskonut mihinkään”. Haanpäästä kirjoittaneet ovat yhdistäneet tämän liian äkkipikaisesti uskontoon. Haanpäää vihasi kirkkoja, pappeja ja ”taikausta”, mutta hän ei uskonut luonnollisen ja yliluonnollisen eroon eli ”todellisuuteen”. Vähän väliä tämä kahden varjon mies johdattaa kuvattavansa seisomaan omalla haudallaan.

Haanpää käyttää useita kertoja vertauksena maailman ja havaintojen näennäisyydestä elokuvaa – aineettomia kuvia, joiden nauttimisesta vatsa ei täyty. Se ei estänyt häntä puuhaamasta Nyrki Tapiovaaran kanssa useampaakin elokuvahanketta, joista ei sitten tullut mitään.

Realismi, edelleen vallassa oleva kirjoittamisen tapa, esittää ihmisen ja ihmislauman olosuhteiden tuloksena. Tässäkin muuten fasismi ja kommunismi ovat yhtä mieltä. Aateliskirjallisuus, jota edustaa etenkin runous, uskotteli näyttävänsä maailman ihmisineen valintojen tuloksena, ja asioiden outoon tilaan olisivat vaikuttamassa myös ns. aatteet.

Linna on enimmäkseen realisti mutta Haanpää kirjoittaa toisin kuin väittää kirjoittavansa. Tapahtumia määrää väistämättömyys, kuten sota tai vanhuus, mutta lisäksi sokea sattuma, joka tekee rikkaasta köyhän ja köyhästä rikkaan, ja viisaasta hupsun. Käsitteen merkitystä painottaen hän on Suomen kirjallisuuden ensimmäinen modernisti, joka näkee maailman samanlaisena kuin matematiikka tai fysiikka, joista hän ei liene ollut perillä.