Kylläpä kusettaa

Vain muutama viikko sitten yllätyin loistoristeilyjen määrästä. Vähällä haeskelulla verkosta kääntyi esiin paikka, johon oli listattu suunnilleen kaikki.

Olin utelias tietämään, mitä maksaisi maailmanympärimatka. Hampurista nimittäin pääsisi ja sinne takaisin.

En ole lähdössä. Jos risteilyvimma silti iskee, käyn Keravalla. Junanvaihto Pasilassa. Se eksotiikasta.

Loistoristeily kestäisi 144 päivää ja hintakin oli ilmoitettu – hyvän perheauton hinta. Vähällä vaivalla ja suurella onnella tulin tajuamaan, että risteilyn liiketoiminta-ajatus on selkeä. Kaikki maksaa, koko ajan. Valinnan varaa ei ole. Toivosta rikas sankarimatkailija saanee varata ainakin toisen mokoman taskurahaa. Ellei ole tuollaista 50 tuhatta euroa ylimääräistä, joutuu tyytymään henkiseen haaksirikkoon, joka onnistuukin usein yrittämättä.

Guggenheim-museo on oman, mihinkään tosiasioihin perustumattoman arvaukseni mukaan kusetusta. Saisimme ilon maksaa tyhjästä eli ns. brändistä. Saisimme rakentaa omalla kustannuksellamme tyhjän taidemuseon, koska diiliin ei kuulu tauluja.

Katsoin kerran vahingossa neljä minuuttia ”Diili” –nimistä ohjelmaa ja arvelin, että Harkimo testasi siinä näitä nykyaikaisia vapaaehtoisia itsensä munaajia liikemiehen taidoista.

Noin olemattoman tiedon perusteella esitän julkisesti arvelun, että Guggenheim-hankkeen edistäjien ja siihen myönteisesti suhtautuvien kaupunginvaltuutettujen olisi turha pyrkiä ”Diiliin”. Harkimo ei suostuisi keskustelemaan heidän kanssaan, ei edes sanomaan ilmaiseksi kädestä päivää.

Harkimo itse edustaa maailmaa, joka on minulle vieras. En tunne häntä. Arvostan häntä. Tyhjäpäinen mies ei onnistu purjehtimaan yksin maapallon ympäri. Ei sellaista osaamista ja sitkeyttä voi olla ihailematta.

Suomi-brändi oli jo emäkusetus. Jos asiaa pohtinut, Jorma Ollilan opastama joukko olisi kysynyt minulta, olisin neuvonut aloittamaan talvisodan ja järjestämään, että Paavo Nurmi maksaa Suomen velat.

Maabrändin rakentaminen on haihattelua. Itse sana on uuskieltä. Ennen puhuttiin matkailun edistämisestä. Oli konttorikin, matkailun edistämiskeskus. Painettiin julisteita ja tapiseerattiin niillä seiniä. Minkä verran siitä oli hyötyä, sitä en tiedä.

Edes Nokia ei ole rakentanut brändiä, van puhelimia. Tuo sana, joka tarkoittaa oikeastaan tavaramerkkiä, on laajentunut kauppatieteissä tolkuttomasti, ja tarkoittaa liitännäisarvoa. Minun brändini on nimeni. Voisin myydäkin sen, mutta kuka ostaisi?

Lisäksi olen seuraillut pitkään valtion ja kuntien pyrkimyksiä harjoittaa liiketoimintaa. Siitä ei yleensä ole seurannut hyvää. Jos jokin laitos on toiminut kiitettävästi, se on myyty halvalla ensimmäiselle vastaantulijalle.

Kauppatieteissä käytetään termiä ”goodwill” (liikearvo). Yritykselle kertyy tai jää kertymättä hyvää mainetta. Goodwilliä on kerättävä jatkuvasti. Mutta taikurin hatusta sitä ei löydy. Otava on pikkuruinen yritys, jolla on suuri good-will. Asianajotoimiston liikearvo on sen asiakaskunta.

Miksi blogisti raivoaa kiiteltyään hiljan imelästi musiikkitaloa ja viimeksi tänään harmiteltuaan, että koko kevät on loppuunmyyty? – Siksi että Guggenheim-museo on selvä liikeyritys, jota perustellaan voiton tavoittelulla. Musiikkitalot, oopperat ja etenkin kirjastot ovat pelkkiä rahanreikiä, joita eräät kummalliset henkilöt, kuten tämä blogisti, pitävät hyvin tärkeinä.

Ja lisäksi olen kuullut, että tuossa kolmen tunnin junamatkan päässä on kilpaileva yritys, jonka nimi on jostain syystä Talvipalatsi. L’eremitage tarkoittaisi kyllä erakkomajaa, mutta ei siellä kuulemma yksinäistä ole.