Ajatuksia persekärpäsistä

Harva kunnioitti Urho Kekkosta. Juuri kukaan ei rakastanut häntä, eivät edes perheenjäsenet. Ihastelijoita ja ihailijoita ja otsikossa tarkoitettuja kärpäsiä oli mustana pilvenä. Yksi näistä oli etevä herra Väyrynen (josta tuli tohtori).

Olen miettinyt 38 vuotta, miksi Stalinia rakastettiin. Lenin on niin kuivakiskoinen mies, että jos Krupskaja olisi saanut päättää, hän olisi varmaan joutunut majailemaan yöt olohuoneen sohvalla.

Linjojen välissä ei kenenkään maalla kuolevat haavoittuneet huusivat tuskissaan äitiä tai Jeesusta, venäläiset Stalinia. Olen yrittänyt selittää tätä itselleni venäläisten myyttisellä käsityksellä hallitsijasta. ”Isänen” oli myös vähänläntä ja kaikissa töissään ja toimissaan taitamaton Nikolai II ja hänen edeltäjänsä.

Luulen ettei selitykseni osu oikeaan. Stalinia rakastettiin. En muista lukeneeni enkä kuulleeni, että haavoittuneet olisivat huutaneet Hitleriä – hänen nimensä oli huulilla, kunnes huutajaan osui.

Vastaavasti en osaa selittää, miksi Paavo Väyrynen on vastenmielinen henkilö. Puhun tietysti yleisön jäsenenä. En lukeudu hänen tuttaviinsa, enkä pidä sitä menetyksenä. Jälleen hän on värjännyt sekä hiuksensa että mielipiteensä. Hän on ryhtynyt hauskaksi, koska hän tarvitsee Soinin äänestäjät, ja tulee saamaan heidät.

Kekkosella oli karismaa. Hänen kanssaan olen ollut samassa huoneessa jopa kahden ja tuntenut, miten karvat nousivat pystyyn käsivarsissa. Se ei ollut staattista sähköä. Olen tuntenut muutamia naisia, jotka olivat tekemisissä Mannerheimin kanssa. Vaikka puhe on arvostelukykyisistä ihmisistä, suhtautuminen oli juuri sama kuin nuorisolla idoleihinsa. Alushousujaan en tosin ole kuullut kenenkään viskoneen.

Toisin kuin Sanomalehden etevä blogisti (U. Hämäläinen), joka kuuluu kirjoittaneen ansiokkaasti Kekkosen ajan myöhäisvaiheesta, muistan ajan ennen Kekkosta ja sen syvän vastenmielisyyden, jota merkittävä osa väestöä, myös Pohjanmaan maalaisliittolaisia, tunsi häntä kohtaan. Tietoisesti tai tiedostamatta hänet rinnastettiin niihin satelliittivaltioiden poliitikkoihin (tyyppiä Ulbricht), jotka olivat kiirehtineet valloittajan lakeijoiksi. Noottikriisi 1961 muutti kaiken. Suomalaiset ja jopa pohjalaiset tulivat sankoin joukoin siihen tulokseen, että Kekkosen henkilökohtainen etu, jota hänen tiedettiin ajavan, osui yksiin koko kansan edun kanssa. Nähdäkseni voimme nyt sanoa tietävämme, että tämä tulkinta oli oikea ja kestävä.

Suurilla tyranneilla on alttius nimetä rääpäleitä aseenkantajikseen. He tietävät, että pahimmat murhamiehet vaanivat lähimpänä. Väyrynen, joka on poikkeuksellisen älykäs ja maanisen tarmokas, lienee osoittautunut vaarattomaksi hyvin varhain, koska Kekkonen suosi häntä, toisin kuin esimerkiksi Johannes Virolaista, joka osasi olla kiusallisen rehellinen ja oli siksi vähemmän sopiva.

Väyrynen on nyt tehnyt kaikkien aikojen kampanjan. Noinko hän menee toiselle kierrokselle ja saa sitten Niinistöä vastaan 49,5 prosenttia äänistä? Voi hän voittaakin. Tuota ”yhtyvien astioiden” mekanismia en osaa selittää. Miksi yhä useammin henkilövaalit menevät niin täpäriksi? Epäilen että ilmiö on puhtaasti tilastomatemaattinen eli normaalijakauma kahdella muuttujalla. Se merkitsisi, että äänestäjille on todellisuudessa samantekevää, ketä he äänestävät mielikuvansa vallassa. Kun vaaleihin asti pääsevän täytyy olla täysjärkisen kirjoissa ja sisäsiisti, tämä tulkinta ei ole mahdoton. Demokratian ja populismin äkkivyöryt jäävät johonkin 35:en – 30:en prosenttiin.

Miksi ei Haavisto? Koska häntä on helpompi kannattaa kuin äänestää. Se on paha vika, kun kysymyksessä on noin pätevä henkilö.

Outoa ettei Mauno Koiviston puhetapaa vieläkään ymmärretä. Luonnollisesti hän käsittää, ettei perustuslain muuttaminen voi onnistua. Kun hänellä on selvää kirjallista kykyä, hän haluaa sanoa oikean sanan oikealla ajalla. Hänen asioihin puuttumisensa oli suunnattu joukolle EOS, ei osaa sanoa. Lipponen otti pallon lennosta kiinni ja sanoi, että Suomi on ”länteen asemoitunut” eli länsimaa. Väyrysen ja Niinistön kumpaisenkin leuka loksahti. Ja puhe hallituksen muodostamisen aforismi Perussuomalaisista.

Oli miten oli: tekeillä on poliittinen virkanimitys. Se siitä.