Olen sitä sukupolvea ja sellaista kulttuuria, jolle opetettiin, että omaa isää on kunnioitettava eikä hänestä saa sanoa pahaa sanaa, vaikka hän olisi kuinka juovuksissa ja väkivaltainen vankilomallaan.
Olen yrittänyt seuloa historiasta esiin miespolvia, joille oman isän häpeäminen on ollut liikkeellä pitävä voima. Niitä joukkoja, jotka liittyivät mutkattomasti isien rivistöön, on niin paljon, että ne voi huoleti leimata pääsäännöksi.
Olen viimeistä Suomen sukupolvea, jossa kunnialliseen ammattiin valmistuneen henkilön oletettiin olevan enemmän tai vähemmän kokoomukselainen. Se tiedettiin, että juristeista Mehdon veljekset ja Helge Rontu olivat kommunisteja. Ay-liikkeen ja osuustoiminnan piirissä oli jokunen Tannerin ja Pekkalan juristi-seuraaja, mutta maan virkatuomareissa ei ollut ainuttakaan vasemmistolaista. Yhtä epäiltiin, mutta todisteita ei ollut.
Tuo oli tietenkin liioittelua. Lääkäreissä, papeissa ja juristeissa oli vakaumuksen demareita, mutta politiikka ei ollut säädyllinen puheenaihe. Maalaisliittolaisuutta ei kuitenkaan pidetty poliittisena toimintana. Presidentti Kekkosella oli mietityt miehet oikeuskanslereina ja korkeimpien oikeuksien presidentteinä. Tapaus Olavi Honka saattoi olla Kekkoselle herätys. Hoka eteni oikeuskansleriksi tavanomaista tietä. Hän oli ollut 1930-luvulla Turun hovioikeuden kanneviskaalina maanpetos- eli kommunistijuttujen spesialisti.
Muistelen Olavi Heinosen sanoneen, ettei hän nuorena juristina salaillut eikä tuonut julki taustaansa; hänen isänsä oli ay-puolen kenttämiehiä.
Tämä kaikki alkoi muuttua 60-luvun lopulla, siis kun olin jo suorittanut pakollisen ja vapaavalintaisen ohjelmani yliopistolla ja siirtynyt ajamaan asioita.
Juristeille virstanpylväs oli presidentti Kekkosen syntymäpäivähaastattelu 1970, jossa tuomareiden yhteiskunnallista ja poliittista rajoittuneisuutta suomittiin. Haastattelun takana lienevät olleet Olavi Heinonen ja Aulis Aarnio. Uuden vaiheen vasemmistolaisia olivat Antti Kivivuori, vuorineuvoksen poika, ja Lars D. Eriksson, jolta en ole koskaan muistanut kysyä, oliko hän niitä rikkaita ahvenanmaalaisia vai ei. Ja noin vuonna 1970 kaikki muuttui.
Lääkäreistä tulee mieleen nuorena kuollut Osmo Kaipainen, joka toimi ministerinä, ja tietysti Ilkka Taipale, jonka sukutausta on ylhäisöä. Siellä on aateliakin.
Edellinen isiään hävennyt sukupolvi oli vanhasuomalaisista vasemmistoon 1900-luvun alussa liukuneet, sellaiset kuin Erkki Tuomiojan esi-isät (Wuolijoki). Jotkut näistä liukujista päätyivät Moskovan kommunisteiksi, kuten tohtori Gylling ja maisteri Kuusinen. Gyllingin veli oli porvarillisessa Suomessa korkeimman oikeuden jäsen ja kansanvaltuuskuntaa (punaisten hallitusta) johtaneen Kullervo Mannerin veli maaherra.
Sitä edellinen häpeäjien joukko oli 1800-luvun alun nuoret romantikot, joista jotkut kääntyivät kiivaiksi uskovaisiksi. He häpesivät 1700-luvun isiensä kevytmielistä elämäntapaa, johon liittyi juopottelua, seksuaalisia ylitsekäymisiä ja muuta mielenkiintoista.
En ole uskaltanut kysyä omilta lapsiltani, millaiset tunteet heillä eli 1960-luvulla syntyneillä on näissä asioissa. Voi olla parempi jättää kysymättä. Sen nyt tietenkin muistan, että tuo ajan eli 1970-luvun alkoholinkäytöllä olisi järjestänyt itsensä ulos mistä tahansa työstä parissa viikossa. Jos joku kulki kaksin käsin seinään tukeutuen kuolaa ynnä muuta rintamuksilla ja kouri naisia hameiden alta, kysymyksessä oli useimpien mielestä viaton hauskanpito, jolle naurettiin iloisesti vielä seuraavana päivänäkin.
Meiltä on hukattu historiasta merkittävä joukko, ns. bobrikoffarit eli jälkikäteen arvioiden liian myöntyväiset myöntyväisyysmiehet. Heitä siivottiin rajusti virkakunnasta, myös tuomioistuimista. Osa kansalaissodan raakuuksista johtui siitä, että joillekin valkoisille tuli kova kiire osoittaa harvinaista ”isänmaallisuutta”.
Stalinismi ja rähmällään olon aika oli maalle hyödyllinen. Me toimimme sotien jälkeen kuin DDR. Entiset viran- ja toimenhaltijat vaihtoivat ehkä kokardia, mutta muuten ei tapahtunut mitään. Aitosuomalainen heimohenki vihelsi korvissa vielä 60-luvulla ja ryssäviha tietysti. Minä muistan.
Puuttuukos tasta viela ne poliittisten puolueitten nimikkoviran saadakseen jaeseskirjan ottaneet. Demarien kaupunginkamreerin vakannsi tai laeaekintoneuvos edellytti sos.dem jasenkirjaa.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus ja kiva lukea aamukaffeeta ryystien. Kiitos Jukka!
VastaaPoistaKun itse olen myös 60 -luvun puolivälin tuote, niin koulussa seitkytluvulla meille opetettiin, että kunnioita isääsi ja äitiäsi. Minä en oppinut kunnioittamaan!
Äitini opetti pikkupoikana minulle, että kunnioita aina vanhuksia. En oppinut, vaan opin sen, että "kunnioita sellaisia vanhuksia, jotka eivät nyt ainakaan säännöllisesti tee pahaa ja muutoinkin ovat ns. hyviä ihmisiä". Tätä ei minulle kukaan ole opettanut, vaan elämä itse.
Sotaveteraaneja olen kunnioittanut aina ja he ovat olleet parasta keskusteluseuraa ja olen saanut nauttia lukuisista elämäntarinoista tutuilta ja tuntemattomilta, kiitos siittä. Hyvää isänpäivää!
Lähden 1,5 tunnin päästä 50 kilometrin päähän tervehtimään veteraani-isääni, joka viettää ensimmäistä isänpäivää ilman puolisoaan eli äitiäni. Paikalla ovat myös minun lapsenlapseni. Se on parasta vanhuksen hoitoa. Eihän ukko vielä muuta tarvitsekaan.
VastaaPoistaOsa kansalaissodan raakuuksista johtui siitä, että joillekin valkoisille tuli kova kiire osoittaa harvinaista ”isänmaallisuutta”
VastaaPoistaJostain luin Ilmari Kiannon Sisällissodan aikaisten "punanarttu"kolumnien syyksi osaltaan juuri sen , että tunsi tarvetta korostaa valkoisuuttansa....?
Ad Anonyymi: - tulin juuri samalta asialta. Isäukko oli epätavallisen pirteänä.
VastaaPoistaEilen porhalsin junalla 4:n lapseni kanssa Kajaani-Kuopio-Kajaani (aamulla meno, illalla tulo). Siilinjärven asemalla, junan pysähtyessä viittasin mäkeen mennen tullen, että tuolla se teijän ukki, isäni, makaa sammalpeiton ja kivipaaden alla ison kuusen juurella, että vilikuttakkeehan (tämä nykyinen lapsisarjani ei ole ukkiin saanut tutustua kuin kertomusteni perusteella). Sainhan minä siinä sitten jälleen kertoa, miten ukki on elänyt ja että allakkaa on lehteilty kohta kolmekymmentä vuotta kuolinhetkestään ja miksi se silleen oksensi, että siihen tukehtui.
VastaaPoistaKirjoituksen ensimmäinen virke ja sen viimeinen sana, "vankilomallaan", oli kai tarkoitettu provosoimaan lukijaa lukemaan kirjoitus loppuun. Minulla provokaatio toimi toisin päin. Lopetin lukemisen siihen.
VastaaPoistaKeskustelin viimeksi isäni kanssa kioskilla vuonna 1970
VastaaPoista-"Ostanko sulle jäätelön?"
-"Jos voimme olettaa minun haluavan jäätelön, voimme myös olettaa että minulla on varaa ostaa se"
"Niitä joukkoja, jotka liittyivät mutkattomasti isien rivistöön, on niin paljon, että ne voi huoleti leimata pääsäännöksi."
VastaaPoistaOnko todellakin näin? Luulisi, että murrosikä, itsenäistyminen ja mieheksi kasvaminen edellyttävät lähes aina jonkinlaista "isänmurhaa".
Se on sitten eri juttu, että näiden myrskyvuosien jälkeen moni palaa hiljaa isän arvomaailmaan. Moni entinen taistolainen on tästä hyvä esimerkki (esim. B. Wahlroos).