Upseeriarvostelu

Gustaf Hägglund on siinä määrin etevä ja itse etevyydestään tietoinen henkilö, että hänen uusi kirjansa ”Värikkäät kenraalit. Sankaritekoja ja skandaaleja (2011)” hoipertelee aika lailla. Syy on sama, josta hän perustellusti moittii eräitä esittelemiään kenraaleja, operatiivisen kokemuksen puute.

Esimerkiksi K.M. Walleniusta koskeva tarina on pintapuolinen ja vailla omaa oivallusta ja kipinää. Suurin osa lukijoista jätetään vaille sitä tietoa, että Walleniuksen Lapinryhmä ei vastannut esimerkiksi Suomussalmen ja siis Raatteen tien taisteluista. Siellä oli remmissä Pohjois-Suomen ryhmä (Tuompo) ja 9. Divisioona (Siilasvuo).

Sääli. Kun esitetään myös ikäviä tietoja, mitä suuresti kannatan, tässä olisi ollut sopiva tilaisuus taustojen pohtimiseen. Wallenius oli ilmiömäisen lahjakas mies ja monen alan huippu. Hän oli kuitenkin myös rasitus kannattajilleen ja joukoilleen.

Kun puhutaan kenraaleista ja muista liikkeenjohtajista, tämä näkökohta voi unohtua. Paraskaan johtaja ei voita taistelua tai nosta yritystä menestykseen. Kysymys on aina joukkojen (tai rahojen ja muiden resurssien) käsittelyn taidosta.

Siksi kirjassa sivuutetut Heinrichs ja Aaro Pajari olivat toinen armeijan ja toinen divisioonan tasolla niin eteviä. Heinrichs tuli toimeen kaikkien kanssa, myös venäläisten, kuten sotien jälkeen kävi ilmi. Pajari oli hosumistaipumuksestaan huolimatta loistava ammattimies, jonka näennäisen uhkarohkeuden takana oli melkein aina pikkutarkka suunnittelu ja loistavan muistin tukema täsmällinen tieto.

Ymmärrettävästi Hägglundin kuvaus Yrjö Keinosesta on erinomainen. Suosittelen lämpimästi. Kuvaus on myös ilkeä ja monin kohdin nokkela. ”Keinosen ulkomaankokemus rajoittui jatkosotaan.”

Keinosen tarina on lyhyestikin kerrattuna opettavainen myös siviilitehtäviä ajatellen. Keinonen oli parhaita kenttäupseereita, mitä maasta löytyi. Rauhan aikana arvon kohotessa luonteen kiipijän piirteet korostumistaan korostuivat. Puolustusvoimain komentajana hän oli yksinäinen mies, juuri niin vailla ihmissuhteita kuin pakonomainen kilpailija lopulta on, ja seurauksena oli todellisuudentajun rakoilu, useita harkitsemattomia tekoja, erittäin varomattomia poliittisia kannanottoja ja sitten potkut.

Niin sanotun kellarijupakan merkitystä voi arvailla. Nykymaailmassa siitä lentäisi kuin leppäkeihäs – betonivalutöiden teettämisestä kesämökillä varusmiehillä muka harjoituksina.

Puolustusvoimain komentajana sodan päättymisen jälkeen alle vuoden toimineen Jarl Lundqvistin kuvaus on juuri sopivan myrkyllinen. Mukana on mielenkiintoinen anekdootti.

Kenraali oli rikas mies. Kun hän ojensi kotonaan vuonna 1944 neljälle lentäjälleen Mannerheim-ristit, mukana ollut Nils Katajainen ihmetteli Pohjoisrannan asunnon loistoa ja kuunteli selostusta, mitä mikin mööpeli oli maksanut. Seuraavan kerran herrat tapasivat kymmenen vuotta myöhemmin, kun Katajainen toimi Helsingissä ulosottomiehenä. Kenraali ei ollut enää varakas, ja maine oli mennyt jo aikaisemmin.

Ehkä vahingossa yksi kirjan huippukohdista on Woldemar Hägglund, kirjoittajan lyhyt tarina isästään, joka siis oli jääkärikenraali. Kuvaus on hyvä ja hellä ja nähdäkseni sangen puolueellinen. Tuollaisessa tilanteessa ei muuta voi odottaakaan. Oma isä on joko kaikkien vastoinkäymisten aiheuttaja tai loistossaan ylittämätön esikuva.

Sotahistoria ei ole kovin mielenkiintoista. Sitä täytyy osata, jotta siitä saisi selvän. Tässä kirjassa, jonka varmaan toivotaan elävän markkinoilla särmikkäiden anekdoottien turvin, kiinnostavinta on aika paljonkin tutkittu asia, valtaeliitin muodostuminen ja rakenne. Tekstistä ei kykene päättelemään, onko Gustaf Hägglund itse huomannut, miten tiiviisti kenraalikunnan henkilö- ja perhesuhteet liittyvät toisiinsa. Joka toinen henkilö on joka kolmannen setä tai täti, ja kenraali Vihman kerrotaan suoriutuneen luonteenomaisen päättäväisesti jopa lähipiirissä ilmenneestä hedelmättömyystapauksesta niin sanotulla luonnonmenetelmällä.