Yksin

Otsikko viittaa Juhani Ahoon. Ilmainen neuvo – Aho on edelleen parhaita kirjailijoitamme, mutta hänellä on hitonmoinen määrä huonoja kirjoja. Suosittelen Papin rouvaa ja lastuja.

Suotta se Ahokin kitisi yksin olemistaan ja jouluyötä bordellissa Pariisissa. Meille hyväosaisille yksin oleminen on ajoittain suurinta ylellisyyttä. Yksinäisyys taas on tappava myrkky, joka valuu suoraan vereen.

Jos kirjoittaisin, ja kuka sanoo, etten kirjoitakin, hautomani luonnostelman alaotsikolla Suomen kulttuurihistoria 1991 – 2011, saattaisin laittaa pääotsikoksi Eric Hobsbawmia mukaillen ”Yksinäisyyden aika”. (H:n viimeinen iso kirja oli ”Äärimmäisyyksien aika – lyhyt 1900-luku”.

Perustelu on yksinkertainen. En ole johtanut ajatuksiani seurasta ja kylänkäynnistä keskusteluineen moraalisista periaatteista ja vielä vähemmän ”historian opetuksesta”. Historia on sorakielinen opettaja. Sen luennoilla kuulee väärin. Kuunteleminen ei riitä. On tehtävä myös kotiläksyt.

Kun puhun vain Suomesta ja vain siitä hyväosaisten ja etuoikeutettujen luokasta, joka lukee esimerkiksi blogeja, sanoisin että ihminen on oman itsensä pahin vihollinen.

Välillä minun on vaikea kestää erikoisen omahyväisiä julkisuudessa esiintyjiä, joista pahimmat kirjoittelevat jopa ”sisäisestä sankaristaan”. Minun sisälläni on eksynyt lapsi, joka ei ole sankareista kuullutkaan – paitsi ehkä Aku Ankasta.

En liioin hevin siedä tähdistäselittäjiä, jotka perivät luennosta kaksi tai kolme tuhatta euroa (siinä missä minä perin viisikymmentä), ja valehtelevat taas kerran, että joidenkin noidanvoimien viemänä ihmiskunta kulkee kohti korkeaa tulevaisuutta, jossa kehityksen kärkenä on tämä tällainen Internet.

Ei kai se Internet ole hyvä tai paha sen enempää kuin jakoavain (Bahco, Made in China). Se pon väline, mahdollisuus.

Ihmiskosketusta se ei korvaa. Ajatelkaapa tässä ja nyt keksittyä esimerkki: ystävän tai perheenjäsenen itsemurha. Minkä verran helpottaisi kysellä apua netin keskustelupalstoilta? Kokemukseni mukaan mieleen pujotteleva kysymys ”jos olisin pysähtynyt kuuntelemaan” on aivan kiertämätön. Vaikka vastaus olisi, ettei se olisi auttanut, tuon vastauksen löytäminen ottaa aikaa ja vaatii toisten ihmisten apua.

En oikein osaa sanoa väärin käsittämisen ansat kiertäen, että tarmokkaasti lietsottu mielikuva vanhusten ahdingosta ei ole kaikissa tapauksissa tosi. Olen tuota tointa harjoittanut nyt kymmenen vuotta melkein päätoimisesti. Tänään en mene isää katsomaan, koska Suomi-Ruotsi maaottelu jatkuu televisiossa. Juuri nyt, taas pienessä kuumeessa, hän ei välttämättä heti tunne omia lapsiaan, mutta muutan mieleni maaotteluista – kun vanha ihminen on seurannut niitä yli puoli vuosisataa (isän tapauksessa muistot Berliinin olympialaisten radioinneista 1936 ovat aivan pinnassa), rituaalissa näyttää olevan jotain hyvin kodikasta ja rauhoittavaa.

Kammoksun ajatellessani kasvuikäisiä ja nuoria, jotka joutuvat hakemaan huvinsa koneista pahimmoillaan ilman toisten ihmisten minkäänlaista tukea. Miksi opettajat ja kasvattajat puhuvat elokuvista, peleistä ja verkon muusta tarjonnasta valvonnan ja sensuroinnin hengessä? Eikö olisi viisaampaa heittäytyä mukaan?

En nyt tarkoita, että lihava äiti rupeaisi itsekin räiskimään vihaisia lintuja, mutta kaupitellessaan voileipää ja maitoa voisi kysyä pelin pisteistä.

”Ottoisä” on erittäin tärkeä mahdollisuus. Tässä on yksikin mieleen tuleva malli, joka tuli opettaneeksi puolen kylän pojat puuhaamaan järkevästi mopolla ja sitten moottoripyörällä. Taustalla on oli palkintosijoja Päijänteen ympäriajossa ja sitten trialissa. Nuorten jätkien arvostava mielenkiinto oli siten taattu. (Tyttöjen koneharrastus on kovin uutta perua.)

Tähän mennessä olen tavannut yhteensä yhden isän, joka on opettanut lapsilleen ohjelmointia ja tietokoneiden rakentamista. Sääli. (En patista äitejä, koska niin monet heistä osaavat jo.)